Singapore

Sinin oli tarkoitus lennähtää Singaan jo lauantaina, mutta - Finski prkl! - kone jumitti ensin yöksi Vantaalle ja toiseksi Bangkokiin. Sinin onneksi lentokenttähotellin aamiaisella sapuska oli hyvää ja seura sitäkin parempaa. Turhia kainostelemattomana tunnettu ystäväni uteli vaalealta tytöltä, harrastaako tämä jotain liikuntaa, kun on niin komia Wilsonin reppu. Anu Nieminen vastasi, että kyllä hän sulkapalloa pelailee.

Illalla Changissa lupasimme Anulle tulla katsomaan Aviva Openin avausta, jos peli ei osu pahasti päällekkäin vimpan tenttini kanssa. Kampukselle kuljeskeltuamme kokkasimme Yannickin johdolla viinirypäleitä syönyttä uunibroileria, kermassa uivaa mereneläväispastaa, salaattia ja jätskin kanssa kaveeraavia friteerattuja banaaneja. Viinipullo korkattiin kattoterassin Sky Gardenissa.

Kämpilläni vaakatasoon päästyään Sini lähti helppona nakkina Nukkumatin matkaan eikä herättyään enää mitään aikaeroa muistanutkaan. Mä kiikutin vielä puoliltaöin köyhäinkeräykseen jättipaketteja vanulappuja, kun oli joskus joulun jälkeen erikoistarjous inspiroinut.

Tiistaina fiilistelimme Sinin ensi-ihastusta ja mun haikeita hyvästejä Singaporen sydämeen Orchard Roadilla ja Marina Bayssa. Mitään ei tietenkään ollut tarkoitus ostaa kuukauden reppureissulle mukana roudattavaksi, mutta molempien peruspuvustoista puuttui punaiset Ferrari-Pumat ja monta paria suloisia Le Coq Sportif-sukkia; Puma-toppeja ei tarvitse edes mainita, koska niiden ostamatta jättäminen on verrattavissa siihen, ettei syö saamaansa jätskiä, vaan antaa sen sulaa sormille.

Brunssin nautiskelimme katukahvilassa Orchard Roadilla, illallisen City Linkin New York New Yorkissa, s-vitamiinit suosikkisuklaakahvilassani Marina Bayssa ja drinksut missäpäs muualla kuin Raffles-hotellissa, Singapore Slingin synnyinsijoilla. Rafflesin Long Bariin astuessamme kummastelimme närkästyneinä, kuinka maan upeimmassa juottolassa roskat vain raksuvat kenkien alla - illan aikana selvisi, että kulhoista kauhottavien maapähkinöiden kuoret viskotaan perinteisesti pitkin lattioita. Sohviin upposi syvälle, livemusa miellytti molempia ja Singapore Sling maistui makealta.

Keskiviikkona Anu pelasi avausottelunsa kiinalaista maailmanykköstä vastaan. Olimme Sinin kanssa kisakatsomon ainoat länkkärit kinuskimiehityksen keskellä. Huusimme ja hurrasimme Anun jokaiselle pisteelle - ja niillekin, jotka olivat aivan varmasti sisällä, vaikka tuomari oli toista mieltä - niin, että aluksi kovin hillityt ja hallitut kinuskitkin rupesivat meitä jonkun aikaa töllisteltyään kiljumaan omalleen. Pekingin-mitalitoivomme löi loistavasti ja voitti yhden erän, mutta peli jäi Singaporen ainoaksi.

Anu oli yksin reissussa ja iloinen suomalaisseurasta. Hän oli kuullut - kuinka kummassa - meidät jo pelin aikana ja tuli kentältä suoraan katsomoon. Piipahdin pikaisesti kampuksella tekemässä vimpan tenttini ennen kuin lähdimme kolmisin syömään toiseen lemppari-italialaisistani (siihen, josta saa suklaamoussea). Anu kertoi pelaavansa seuraavaksi Jakartassa, jonne meidän ei ollut alunperin tarkoitus Indonesian-pyrähdyksellä ennättää, mutta suunnitelmathan tehdään uusien ruuaksi.

Anun suunnattua takaisin hotellilleen palautumaan pelistä - tai ehkä ennen kaikkea meidän seurasta - jatkoimme Yannickin kanssa Ladies' Nightiin St James Power Stationille. Singan uusin onnela oli komea ja pramea, mutta pakenimme pian tanssilattian tungosta olkkarimaiseen Dbl O:hon fiilistelemään.

Mauritiukselta Singaan opiskelemaan lähtenyt Yannick valmistui tänä keväänä, mutta joutuu jäämään kolmeksi vuodeksi kaupunkivaltioon töihin maksaakseen yliopiston penkin kulumisen. Yannick perustaisi ravintolan, jos suostuisin vakituiseksi tiskaamaan, mutta joutuu tyytymään oman rakennusalansa hommiin, kun mä palaan raukkamaisesti Herwoodin siimekseen.

Yannick oli läheisin ystäväni Singaporessa, ja "I have faith that our paths will cross again." Mauritius, täältä tullaan kolmen vuoden kuluttua......

 

Kalimantan

Torstaina suunnistimme Subwayn ja kampuksen iPod-puodin kautta julkisilla rajan yli Malesiaan ja JB:n kentältä AirAsian siivin Borneoon. Maailman kolmanneksi suurimman saaren viidakot on jaettu Malesian, Indonesian ja pikkuruisen öljymahti Brunein kesken. Yövyimme Malesian puolella Sarawakin pääkaupungissa Kuchingissa ja jatkoimme heti perjantaiaamuna bussilla etelään mulle vielä lähes kokemattoman ihmemaan Indonesian Borneon-puoliskoon Kalimantaniin.

Siniltä kyseltiin bussissa kovasti osoitetta - siis ei mitään spostia, vaan kotikolon sijaintia - jännityksellä odotellaan, törmääkö Pasi joku ilta töistä Vekelään kotiutuessaan ovella jonoon kilpakosijoita. "Aku cinta besok" (I will love you tomorrow) herätti taas hilpeyttä, ja retkeä varten hankkimani fraasikirjasen tuella kansainvälinen kommunikointi nousi rakkaudentunnustuksista enemmän tai vähemmän asiallisen keskustelun tasolle.

Pontianakiin päästyämme patikoimme Kalimantanin luoteisrannikon liike-elämän sykkivimmän keskuksen halki Indonesian-standardeilla korkeatasoiseen hotelliin paikallista matkailugurua Alexia tapaamaan. Illallisneuvottelun aikana Alex järjesti meille kyydin Kura Kura Beachille ja lennon Pontianakista Jakartaan. Me puolestamme lupasimme pitää isäntämme suomalaisen nuoruudenrakkauden nimen korvan takana - Heli, missä olet?

Lauantaina ihastuimme pysyvästi Kura Kuran merimaisemaan ja väliaikaisesti rannan omistajapariskuntaan Siskaan ja Charlieen. Kura Kura on saanut nimensä rannalle munimaan nousevista merikilppareista, joita suojellakseen Siska kokkaa kaasulla ja Charlie dokaa pimeässä. Paikalliset kuitenkin kaivavat kilpikonnanmunat koloistaan, kaupittelevat niitä Siskalle aterianaluksi ja saavat pää punaisena protestoivan Charlien peräänsä.

Näin Toimit Indonesiassa (osa 1, hyvistä bisneksistä): Nimeä yksityistontilta pöllityn tavaran markkinointistrategian ykköskohderyhmäksi maanomistaja.

Siska lähti sunnuntaina kaupunkiin ja jätti meille parin päivän ruokatarpeiksi kattilallisen valmiiksi keitettyä riisiä. Ennen ensimmäistä ateriaa kuumuus ja kärpäset olivat tehneet tehtävänsä, joten Sini lähti shoppailemaan. Koska kylän kaikki kasvikset viedään kaupunkiin, meille myytiin kaksi kokonaista kalaa. Näpsäkkänä kodinhengettärenä Sini fileerasi kalat suurimmalla ja tylsimmällä vihannesveitsellä, johon oon ikinä törmännyt. Kyökin uumenista kaivamistaan riisistä, nuudeleista, kananmunista, iduista ja limestä Sini taikoi maukkaan neljän ruokalajin illallisen, jonka nautimme terassilla auringonlaskun hehkussa.

Sini yritti autella Charlieta talon töissä, mutta isäntämme antoi kännipäissään punkan pohjalta niin ristiriitaista neuvontaa ja oli niin kiinnostunut Sinin ulkoisista ulottuvuuksista, että siinä ristitulessa oli apulaisella hessu herkässä.

Mä olin jo Kura Kuralla hitusen huonossa hapessa, mutta painiskelin vasta poskiontelotulehduksen kanssa. Eipä siinä mitään, petipäivänä ikkunasta näkyi meri; pystyyn päästyäni pulahdin uimasille ja vaihdoin vaakatasoon rantahietikolle.

Maanantai-iltana pelailimme korttia pyjamat päällä, kun vähän isompi hämähässy tunki huoneemme ovesta sisään. Varmuuden vuoksi päätin pyydystää kaverin, ettei tunge nukkumaan samojen vällyjen väliin. Otsalampun valossa siinä väijyskelin purkki kourassa hämähäkkiä, kun ovella päivystävä Sini tokaisi tyynesti, että nyt täältä tulee skorpioni. Annoimme pikkupetojen mitellä keskenään, jolloin hämppis pakeni ovesta ulos, ja pääsin hätistelemään skorpparia. Valoa väistelevä veijari siirtyi kiltisti Charlien huoneeseen - puhdas vahinko - mutta hämähässy palasi kehiin heti väylän vapauduttua. Lopulta saimme ensimmäisen kiusanhengen pihan puolelle, ja vasta aamulla pakatessa bongasin skorpparin uudelleen rinkkani pohjalta.

Aamuyöstä Charlie kolkutteli oveamme pyyhkeeseen pukeutuneena. Ensin ei suostuttu avaamaan, mutta mies valitteli tulehtunutta jalkaansa ja pyysi apua. Otin yhteyttä kotilääkärin päivystykseen (kiitos taas, äippä) ja annoin isännällemme antibiootit. Charlie sanoi kuitenkin, ettei hengityskään oikein pelitä ja epäili kuolevansa. Rimpautimme varmuuden vuoksi Siskalle ja valvoimme sedän seurana pari tuntia. Muutaman olusen ja arakryypyn jälkeen juttu alkoi kuitenkin lipsua niin pahasti vyön alle, että hylkäsimme Charlien aamuun asti.

Tiistaina Sini tarjosi kättään pihalle hoippuvalle Charlielle, mutta isäntämme ilmoitti tukeutuvansa mieluummin Sinin rinnuksiin. Mä sain vielä taksintapaisessa Charlien kännykästä päähäni ennen kuin pääsimme lentokentälle ja pois Kalimantanista. Borneo on edelleen suuri suosikkini, mutta toistaiseksi Malesian puoli on kepittänyt Kalimantanin 6-0.

 

Java

Jakarta ei siis kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta Anu oli varannut meille huippuhotellista huoneen urheilijahintaan ja kulkuluvat pelitiloihin tiimin nimissä. Lämmin suihku, ravintolaillallinen, valaistu uima-allas ja jättisängyt piirsivät onnellisen hymyn ryvettyneiden reppureissaajien naamatauluihin.

Keskiviikkona Anu pelasi Tine Rasmussenia vastaan. Kannustimme katsomossa kaikin voimin, mutta tanskalainen oli vahvempi. Tappiota nieleskeltiin parin pelin verran ja sitten vaihdettiin vapaalle.

Vaikka Anu ei enää pelannut, oli hienoa seurata urheilijakatsomosta maailmanluokan matseja. Asiantuntevaa selostusta saimme suomen lisäksi kolmannella kotimaisella hollantilaiselta Judithilta. Suuren urheilujuhlan tuntua oli ottelussa, jossa sijoittamaton Indonesian kansallissankari Taufik Hidayat murskasi kolmanneksi sijoitetun kiinalaisen. Anun mukaan Taufik on varsinainen kiusankappale, kun ei viitsi pelata itseään maailmanlistalle, mutta käy pudottelemassa sijoitettuja alkukierroksilla ja voittamassa arvokisoja, jos sattuu huvittamaan.

Kisajärjestäjä tarjoili pullovettä, mutta urheilijakatsomossa oli ilmeisesti juoppoa väkeä, koska pullopojat rupesivat iltapäivän puolella rajaamaan nesteytystä tositarvitsijoihin. Kun Siniltä kysyttiin, onko hän urheilija, pojat saivat vastaukseksi naurunpurskahduksen ja huvittuneen "näytänkö mä muka siltä". Parit vadut kommentilla irtosi.

Torstaina lensimme Javan eteläkärkeen Surabayaan. Nökötimme Jakartan kotimaanterminaalin oikealla portilla jo hyvissä ajoin, mutta konetta ei kuulunut. Sini kävi kolmeen kertaan tiskillä tarkistamassa tilanteen, mutta aina käskettiin odottelemaan kaikessa rauhassa. Lopulta huikkasimme pleksiseinän takana tärkeän näköisenä palloilevalle miekkoselle "Surabaya", jolloin setään tuli vauhtia. Hän viittoi meidät peräänsä ja pinkaisimme kentän halki koneeseen, jossa muut matkustajat jo istuivat lähtövalmiina. Ovi paiskattiin perässämme kiinni, ja lentsikka irtosi maasta, kun laskimme takamuksemme penkkiin.

Näin Toimit Indonesiassa (osa 2, asiakaspalvelusta): Jos et tiedä vastausta johonkin oleelliseen kysymykseen, vastaa mahdollisimman vakuuttavasti ihan mitä vain.

Mun korvassa oli kaiketi ollut tulehduksentynkää jo pidemmän aikaa. Surabayassa piipahdimme pariin kertaan sairaalassa ennen kuin saimme luvan lähteä kiipeilemään ketterästi, kuten Anu kehotti. Erikoislääkäriä odotellessa pyörähdimme paikallisella ostarilla, ja mä pääsin jungle ridelle satuloidulla ja motoroidulla koninkorvikkeella. Niin hurja ratsuni oli, että rundi meni talutusratsastuksen puolelle (kuukauden kotivideo). Surabayassa ryypiskelty sorbettipohjainen Mansikka Margarita kiilasi reissun drinksulistan kärkeen.

Lauantaina kuljeskelimme kumipyörillä monen mutkan kautta tulivuorikaunotar Bromon juurelle. Lonarin mukaan monelta matkaajalta kuluu Surabaya-Bromo-Bali-siirtoon puolet reissurahastosta. Meitäpä ei huiputettu, mutta jouduimme kävelemään mielenosoituksellisesti toimistolta toiselle, kuorimaan joka lipukkeen hinnasta pois rahassakylpevätyttölapsilisän ja sietämään kuskin sekä kumppaneiden flirtin.

Bromolla oli niin vilpoista, että iltatee lämmitti ihanasti, ja Sini sai lapastenmyyjästä ikuisen ystävän, vaikka kieltäytyikin kaupoista kansallisylpeyden nimissä.

Sunnuntain vastaisena yönä kieltäydyimme oppaiden seuraa/jeeppi/hevoset-ehdotteluista ja tepastelimme kaksin tulivuorta ympäröivän tuhkameren yli. Otsalamppujen valossa näki juuri varpaansa, ja suunta oli useampaan kertaan hakusessa.

Huipulle kavuttiin mutkittelevaa polkua ja lopulta jyrkkiä askelmia pitkin. Ajoitus oli täydellinen - kraaterista nouseva rikinkatkuinen savupatsas ja mielettömät maisemat saivat muotonsa aamun ensisarastuksesta.

Auringonnousu Gunung Bromolla oli Elämys.

Kipittäessämme päivänvalossa rinteitä alas kuin pienet vuorikauriit Sini otti ohimennen kevyttä kasvokosketusta maaperään. Koipihan siitä kiukustui, ja tasaiselle päästyämme matka jatkui kauramoottoreilla. Valkkasimme mahdollisimman hyväkuntoiset hepat, mutta pikkuisiahan kaverit olivat. Omistaja oli kummissaan, kun kieltäydyimme ravaamasta kovalla pohjalla ja halusimme kävellä omin jaloin takaisin kämpille vievän ison ylämäen. Olipas ihanaa ratsastaa!

Koska keli oli upea, käpsyttelimme päivällä ylängön kylillä ja kukkuloilla - Sini oli rampa, mutta urhea - ja nautimme raikkaasta ilmasta. Bromolla kaduin katkerasti vinoiluani Sinin villasukille.

Iltasella lähdin vielä kaksin Gambirin kanssa katsastamaan auringonlaskun. Omistajapoika tuli mukaan saattajaksi - mun suuntavaisto tunnetaan ilmeisesti pitkin palloa - mutta ei hän meitä häirinnyt. Gambir ja poika jäivät odottamaan alas, kun kapusin yksin Bromon huipulle. Oli kuitenkin niin pilvistä, että auringonlaskun väriloisto jäi paksun verhon taakse. Fiilis ypöyksin, savuavan tulivuoren kraaterin reunalla, illan pimeyden kietoutuessa ympärilleni oli hieno. 

Bali

Maanantaina matkailimme Balille. Surffarin paratiisin oli tarkoitus olla meille vain portti Nusa Tenggaraan, erityisesti Lombokin Gili-saarille sukeltamaan. Multa kiellettiin kuitenkin pinnan alle painuminen korvakipujen takia. Niinpä jumitimme Balilla reilun viikon, eikä kaduta. Ekat oluset otettiin lautan kannella - kuvassa sitä pohjolan neitojen loppasuuglamouria.

Majoituimme ensin etelään Legian Beachille luksusluokan bungalowiin, jossa oli ulkoilmakylppäri, aamiainen tarjoiltiin omalle terassille ja puutarhan portti aukesi merelle. Tiistaiaamuna vuokrasimme rantakattauksen suloiselta Agustolta, joka siirteli pitkin päivää joko varjoamme tai meitä - siis tuoleineen päivineen! - optimaaliseen asemaan auringon suhteen.

Illan kohteeksi valkkasimme Kuta Beachin juppijuottoloista Musron, jossa otimme tanssilattian haltuun sen verran tyylikkäästi, että kaikki muut pakenivat parketin reunamille seisomaan ja taputtamaan! Meidän lämppärinä oli mukiinmenevä cabaret-show, jonka loppuhuipentumana miestähti keikkui kattoon kiinnitetyssä köydessä alushoususillaan (kotivideokokoelmani helmi).

Kun keskiviikkona katselin haikeana surffareita ja avauduin Agustolle elämän kurjuudesta, hän vei mut skootterillaan apteekkiin korvatulppaostoksille. Biitsillä tehtiin bisnestä oikein Rip Curl - surffikoulun nimissä, mutta mä vuokrasin vermeet ja ostin opetuksen Aguston kavereilta. Sainpahan pro-laudan ja yksityisvalmennusta, vaikka olin kai koutsini eka-ikinä-oppilas.

Koululaiset ammattiauttajineen kuivaharjoittelivat kuvioita puoli päivää rannalla, mutta me paineltiin biitsipojun kanssa suoraan mereen. Mulle luvattiin rupiani takaisin, jos en ekana päivänä nouse aallonharjalle, mutta hävisin pokerissa olemalla pystyssä tokalla yrittämällä. Kun lähdin hakemaan isompia aaltoja kauempaa rannasta, törmäsin meren valtavaan voimaan - kauhoinpa ulapalle maha lautaa vasten tai kiskoinpa kaveria perässäni, vaahtopäät heittelivät meitä molempia mielensä mukaan. Suolavettä tuli juotua perjantaiannos, mutta passelilla aallonharjalla rantaan ratsastaminen oli sen arvoista!

Torstaina surffasin aikaisin aamulla, kun tarjolla oli parhaat pärskeet. Yhtä hienoa oli kuin edellisenä päivänä, ja opin jo vähän kääntymäänkin. Iltapäivällä jätimme Aguston ja kumppanit pariksi päiväksi, ja piipahdimme Balin pohjoispäässä Lovina Beachilla. Majoitus oli - jos mahdollista - vielä edellistäkin mukavampi: huoneeseen oli ripoteltu tuoreita kukkasia, uima-allasta ympäröivät istutukset ja kivetyt kotipolut, sapuska oli hyvää ja sen tarjoilussa kielitaito korvattiin aurinkoisella hymyllä.

Aikaisin perjantaiaamuna veneilimme delfiinejä katsomaan. Sata paattia parin delfin perässä oli ympäristöintoilijoiden mielestä huono liikeidea. Oli pullonokkia silti liikuttavaa nähdä luonnossa! Päivä jatkui uudella veneilyllä pohjoisen parhaille koralleille. Paljon oon hienoja snorklausmestoja kokenut, mutta pystysuora silmänkantamattomiin vajoava koralliseinämä oli erityinen ja upea!

Joku rontti söi meidän eväät, kamikazemeduusa uhmasi onnistuneesti Sinin maskin puolustuspolitiikkaa ja sukelluskouluttaja tuuppi mua mestoille takamuksesta (niin, kummalle siinä haettiin huippunäkymiä?) mutta arska porotti ja elämä hymyili! Mikäs siinä oli paistetta palvoessa puolen miljoonan bikineissä, kun Sinikin sai jo paluumatkalla silmänsä auki.

Koko päivän jokainen vastaantuleva miehenretale tivasi meiltä illan suunnitelmaa. Sovimme kaikki treffit samaan baariin, jotta kavaljeerikaartilla olisi seuraa toisistaan. Istuessamme rantaraflan terassilla illallisen ja jälkkärin välillä, puskista kuului pärinää ja iloinen kutsuhuuto "Evaaa" - arvoitukseksi jäi, kuinka skootterikuski löysi meidät, mistä hän luuli tietävänsä nimeni ja kuka hänet oli lähettänyt. Puolustuksen puheenvuoroksi se, että meillä oli alunperin tarkoitus ehkä pyörähtääkin siellä baarissa, mutta rannan suunnalta kuului kitaran, bongorummun ja paikallispoikien perjantai-illan ilo.

Yön tummuessa sytytimme meren ääreen nuotion ja fiilistelimme Metallicaa, Red Hot Chili Peppersia ja tietty Eaglesin Hotel Californiaa. Aamulla uudella delfiininbongausreissulla pilkin pahemmin kuin ikinä Tellun bilsantunnilla. Sini kävi iltasella hieronnassa, ja mä katsastin kitaraa työkseen soittelevan Suarin kanssa auringonlaskun. Suar kutsui meidät syömään illan keikkaravintolaan ja pyysi Sinin laulamaan bändin kanssa mulle Nothing Else Mattersin.

Sunnuntaina suuntasimme kahden pysähdyksen taktiikalla takaisin etelän aurinkoon. Kaksoisvesiputouksella loikimme liaanintapaisella uimasille - tandemhyppy tarjosi haastetta - ja järvenrannassa peilailevan temppelin pihapiirissä väistelimme kiinalaiskomppaniaa (eivät sentään laulaneet karaokea). Kukkaistoria olisi ollut vielä matkan varrella tarjolla, mutta tallimääräysten mukaan mentiin. Legianilla kömmimme edellisviikolta tuttuun bungalowiin; mä luulin pääseväni vielä parina päivänä surffaamaan.

Maanantaina ja tiistaina Sini joutui kuitenkin kärräämään mua sairaalasta toiseen, kun tulehdus oli muuttanut oikeasta korvasta vasempaan, ja pöpö oli vielä häädöstä kovasti kiukkuinen. Tulppaa oli ihan turhaa yrittää korvaani, joten otimme biitsillä poikien kanssa keittoa. Kanadalais-jenkki-britti-wannabehurmuri vei meidät hienoon rantaraflaan, mutta sliipatun pinnan alta paljastui huonosti käyttäytyvä mies. Niinpä istuin taas seuraavana iltana Aguston skootterin kyydissä, ja Sini melkein vapaaehtoisesti toisen takatuhdolla (sekä mies että pyörä taisivat olla liian pikkuisia, toim.huom.).

Keskiviikkona testailimme kolme uutta lajia Nusa Duan vesiurheilukeskuksessa. Flying Fish oli vekkuli merestä irtoava kumilautta moottoribotskin perässä - parhaassa vauhdissa roikuimme kahvoissa lautan lentäessä pystyasennossa. Vesiskootterilla päästiin painelemaan kaasu pohjassa kunnon aallokkoon - fiilis oli sama kuin vanhoina hyvinä aikoina Russinin kanssa derbykentällä: kiihtyvyys ja ketteryys kohdallaan, mutta liikkeen suuntaan ei kuskilla mitään kontrollia.

Parasailing oli haastava laji, kun laskeutuessa oikealla kädellä piti vetää oikeasta narusta ja vasemmalla tassulla tarrata vasempaan köyteen. Jottei tehtävä olisi ollut täysin ylivoimainen, liitelijä sai toiseen käpäläänsä punaisen ja toiseen sinisen sormikkaan, joilla sitten kiskottiin kieli keskellä suuta punaista ja sinistä kauhukahvaa.

Iltaisin, kun surffarit rantautuivat pelaamaan futista, Agusto tarjoili meille olutta ja auringonlaskua. Lämmintä pimeyttä tulee Suomessa ikävä!

Torstaina tytöt tatuoitiin. Mulle jäi vaihtarivuodesta muistoksi skorpioni nilkkaan, ja Sinin selkään hakattiin Balin onnensymbolista tyylitelty tribaali. Kuvantekijällä oli loistava tyylitaju; viikon verran luomuksia viilailtiin ja lopulta ihoon piirtyivät ihanasti omalta tuntuvat kuvat.

Illalla söimme kivassa meksikolaisessa ja päädyimme baariin, jossa Sinistä tuli livebändin tähtisolisti (multa oli onneksi ääni kadonnut jo iltapäivän puolella) ja meistä molemmista tanssilattian vakiokalustoa. Perjantaina Indonesia oli nähty, ja lennähdimme vimpaksi viikonlopuksi Kualaan.

KL

Kualassa shoppailimme viitosvaihteella, ja tulos oli vakuuttava. Kun Visani ei enää vingahtanutkaan ja rimpautin Luottokuntaan, sain kuulla, että korttini on varmasti päätynyt vääriin käsiin - sillä oli kuitattu saman päivän aikana kaksinumeroinen luku eri ostoseriä. Onneksi setä ymmärsi ahdinkoni ja nosti luottorajaani maailmaltapalaajan erityisoikeudella.

Jos saisin haltijakummilta kolme toivomusta, Puutarhakadun ja Näsilinnankadun kulmassa ei jonotettaisi Tampereen Onnelaan vaan Kuala Lumpurin Lunaan. Kattokerroksen yökerhon matalien pöytien ääressä makoiltiin valaistun uima-altaan ympärillä, ja lasiseinistä avautui näkymä suurkaupungin yli. Ilmeisesti Tampereelle laajentamista pohjustaen talo tarjosi meille Long Island Ice Teat.

Lunassa juttusillemme istahti brittiläinen WWF:n edustaja, joka oli matkalla Sabahaan päättämään sademetsien kohtalosta. Ikävä kyllä mies ei tiennyt alueen asioista edes sen vertaa kuin tamperelainen teekkarityttö vaihtarivuotensa jälkeen. Kun pyysin käyntikorttia tulevaisuuden työkuvioita maalaillen, sain vastaukseksi illalliskutsun - hohhoijaa - hyvää huomista tälle pallolle.

Sunnuntain aamiainen katukahvilassa Golden Triangelin sydämessä tuoreine hedelmineen ja suklaakakkuineen oli ehdottomasti parempi kuin illallinen China Townin takapihalla raakoine kanoineen ja kalanhajuisine oluineen - mikään kaupunki ei ole täydellinen, mutta Kualaan palaan mielelläni milloin vain. 

Maanantaina mut vietiin viekkaudella ja vääryydellä Thaikkulan kautta Suomeen; Finskin koneilta on mukamas kielletty uukkari Bangkokin ja Helsingin välillä.

Heidin ja Suvin perään en ennättänyt kauaa uikuttaa, kun jo tiistai-aamuna suuntasin kolmatta kertaa Sabahaan. Laura ja Elina lensivät Borneoon Kualasta ja liittyivät seuraani Sandakanissa. Nukuimme ekan yön taas Uncle Tanin BnB:ssa, josta Lan ystävineen haki mut illalla viihteelle. Elina ja Laura valitsivat kunnon yöunet Sandakanin ykköskaraokebaarin sijaan - ei voi ymmärtää. Keskiviikkona tutun Sepilokin-piipahduksen jälkeen veneilimme kolmeksi yöksi viidakkoon.

Oli hauskaa jakaa kotikolo ystävien kanssa ja ottaa viidakkosuihkut kolmisin. Jokisafareilla ja patikkaretkillä näimme valtaosan Kinabatanganin asukeista. Mä bongasin orankiuroksen viidakkokävelyllä, kun matelin jonon hännillä, ja kaveri oli yhtäkkiä alhaalla oksistossa aivan lähelläni. Kun muut palasivat paikalle, Joseph oli jo kiivennyt korkeammalle. Kaiken kaikkiaan tapasimme kolme orankia, joista yhdellä oli poikanen mukanaan. Näkemieni krokojen pituusennätys sai aamusafarilla uuden lukeman.

Aurinkoisena iltapäivänä päätimme kolmen muun vieraan kanssa pulahtaa makkarajärvessä. Yan varoitti, että siellä on aika mutaista, mutta eihän se meitä pysäyttänyt. Elina totesi myöhemmin, että jos mä innostun jostain epäilyttävästä aktiviteetista, siihen ei todellakaan kannata osallistua. Vettä oli viitisen senttiä, joten upposimme reisiä myöten mutaan, uimme vatsat pohjaa viistäen ja saimme lopulta aikaan kunnon mutasodan - Laura joutui vielä suihkun jälkeenkin kaivamaan ylimääräisiä ulos korvistani.

Elina haki mut kerran juoksujalkaa apuun kämpille, kun apinalauma ryöväsi Lauran purkkavarastoja ja malarialääkkeitä ikkunaristikon läpi. Toisen erän voitin viskomalla sekä Lauran että omat kenkäni varkaiden niskaan. Apinat eivät olleet leirin ainoita pitkäkyntisiä, vaan vakioasukki villisika popsi pesupaikalta kokonaisen saippuan.

Vimpalla iltasafarilla veneet olivat niin täynnä, että Yan tuli ylimääräisellä moottoribotskilla helpottamaan ahdinkoa. Kun tytöt veneemme keulilta yrittivät siirtyä Yanin kyytiin, hän tokaisi 'no, only Eeva's group'. Niinpä vaihdoimme Elinan ja Lauran kanssa venettä muiden katsellessa hölmistyneinä sivusta.

Lauantaina Laura ja Elina jatkoivat Sempornaan, kun mä jouduin palaamaan tenttieni takia Singaan. Enkelikolmikon hajaantuminen on kuitenkin vain väliaikaisratkaisu - Jykylässä tai Tampesterissa tavataan taas! Annoimme Yanille läksiäislahjaksi suomeksi omistetun lentopallon, ja Lanin hyvästelin ehkä viimeistä kertaa. Kun istuin jo Sandakaniin vievässä pikkubussissa, Lan sanoi 'see you next time'. Katsoin häntä eikös-tästä-puhuttu-ilme kasvoillani, jolloin Lan lisäsi 'we never know'. En voinut kuin vastata vilpittömästi 'we never know'.

Tein ekan tenttini tiistaina, toisen torstaina ja vimppa on edessä keskiviikkona. Esseistäni ja projektitöistäni keräilin erinomaiset arvosanat - kolme A:ta! Sinin oli tarkoitus saapua Singaan tänään sunnuntaina, mutta Finski lykkäsi lentoa vuorokaudella. Toukokuun kiertelemme kaksin Indonesiaa, joka on mulle vielä lähes kokematon ihmemaa. Pohjolaan kotiudun Heidin lakkiaisten aikoihin, koska huolestuttava huhu vihjailee, että perunateatterissa on pulaa pätevyydestä.

Näitä neitejä olin odottanut!! Edellisen kotoväkikomppanian kadottua maisemista ja enkelikolmikonkin hajaannuttua Lauran ja Elinan paetessa maasta pian muutenkin vastentahtoisesti Sabahan viidakoista Singaan palattuani kaupunki tuntui niin tyhjältä, että olin ikionnellinen Yannickin ja Martinin olemassaolosta. Keskiviikkona Heidi ja Suvi tulivat päöstämään pojat pälkähästä. Perinteitä vaalien kävimme ekan illan intialaisella, ja tytöt levittelivät Becky Bloomwoodin peruspuvustoidealla pakattujen rinkkojensa vain ehdottoman tarpeellisen sisällön asuntolani vierashuoneeseen. Suoristusrauta, kosmetologin laajennettu välinevalikoima, varakenkien varakengät, Justin Timberlaken uusin ja Kaapon kajarithan kuuluvat joka backpackerin vakiovarustukseen.

Torstaina jätin Heidin ja Suvin aamupäiväksi Holland Villagen kosmetologien käsittelyyn - munhan ei tartte tekeytyä kauniiksi (sssh siitä ripsipermiksestä) - ja piipahdin parilla luennolla. Olimme Suvin kanssa juonineet Heidille syndeylläriksi ranskalaisen manikyyrin ja pedikyyrin - Nötin antama jalkahoito oli kyllä jättänyt vielä vaikuttavamman jäljen; koko kintun sinivioletti turvotus ja vimpan päälle laitetut varpaankynnet olivat tyrmäävä yhdistelmä.

Kauniina ja kai jollain lailla rohkeinakin polkaisimme Heidin syndekemut käyntiin ihanalla italialaisella kolmen ruokalajin illallisella. Käpsyteltyämme Marina Bayn kulmilla sen, minkä Heidin kinttu kevyellä dopingilla kesti, siirryimme shampanjapohjaisille cocktaileille New Asia-baariin Equinox-kompleksin 71. kerrokseen. Syndesankarin hymy paljasti kaupungin yön yllä nautitut Bellinit ja Mimosat tyylikkääksi valinnaksi.

Perjantaina popsimme Fazerin-tuliaisia Singaporesta Kuala Lumpuriin. Ettei matkanteko olisi ollut turhan helppoa, bussinpenkkien valinnanvara oli myyty loppuun formulafaneille. Kun saimme viimein lunastettua kakkoskastin piljetit tunnin odotuksen päähän, kävi ilmi, ettei lähtöön ollut liikaa aikaa - Suvi ja Heidi olivat jättäneet maastapoistumislomakkeensa hyvään talteen kampukselle, joten ostin taksikuskilta ylimääräiset LavenderStreet-NUS-LavenderStreet-aika-ajot.

Lauantaiaamuna törmäsimme Elinaan ja Lauraan Petronas Twin Towers Skybridge Visit-lippujonossa. 3D-pokista irtosi taas iloa ja riemua, eikä näkymä kaupungin yli ollut viime visiitistäni muuttunut - Kuala on mun henkilökohtainen kestosuosikki.

Olennainen osa peruspuvustoideaa on, että sitä täydennetään reissun aikana, koska ulkomaanrahaahan ei lasketa. Muutamia tarpeellisia KLCC:n loisto-ostoksiamme mainitakseni Suvin puvustosta puuttui kaksi asukokonaisuutta Heidin lakkiaisten varalle, mun välttämättömyyksiäni olivat uimamekon lisäksi 'vielä yhdet kengät' ja Heidin käsivarsilla kiikkui lopulta niin monta kassia, että jonkun niistä oli pakko piilotella sisällään jotain tarpeellista.

Sunnuntaibrunssin nautimme KL Towerin Seri Angkasa-luksusraflassa ennen kuin Laura ja Elina saivat meistä seuraa Kualan-käynnin kohokohtaan. Stadium Negara tarjosi Kanye Westin keikalle pienet puitteet, mutta kaikessa kotoisuudessaankin kokemus oli syvimmiltään maailmanluokan meininkiä. Maailman pisimpien miesten kerho kokoontui tietenkin edessämme, mutta mä olin aseistautunut terävillä koroilla ja viattomalla hymyllä.

Ryhmä rämä koossa vielä keikan jälkeenkin - Laura ja Elina siis menossa mukana.

Maanantaina matkasimme 'me tiedämme, mitä sinä haluat'-tyylisen firman busseilla ja jokipaateilla Malesian vanhimman kansallispuiston Taman Negaran perukoille Nusa Campiin. Heti vesille päästyämme Heidi ja Suvi muodostivat venetiimin, joka suojeli kaiki keinoin peruspuvustoa uppoamiselta - 'parempi rinkka edessä kuin joen pohjassa' - ja piiloutui mustien lasien taakse, 'etteivät krokotiilit tunnista'.

Nusa Camp oli herttainen viidakkoleiri, jonka majat oli sisustettu kamalilla väriyhdistelmillä ja jonka palveluista maksaminen oli lähes mahdotonta - pyytäessäni laskua aterian tai veneilyn jälkeen, henkilökunnan vastaus oli vakiona 'maybe tomorrow'. Viidakon äänet ja näkymä joelle korvasivat kuitenkin kaikki yhteiskassasta eroon pääsemisen ponnistelut. Yhteiskassa oli Elinalta ja Lauralta adoptoitu käteisenhallintakäytäntö, joka helpotti kimppakulujen käsittelemistä, mutta johon ei kannattanut liittää Visa-korttiaan.

Tiistaina lähdimme bongaamaan tapiiria canopy walkille, mutta riippusiltojen alla tepasteli pettymykseksemme vain ruotsalaispoikia. Ikivanhassa sademetsässä (primary rainforest) oli kuitenkin kiva pyörähtää sen verran kuin Heidin tallottu jalka kesti. Tapiirin tapasimme myöhemmin Singapore Zoon Night Safarilla - kyllä mäkin lähtisin evakkoon etelään, jos ruotsalaiset valtaisivat Tampesterin.

Iltapäivällä pulikoituamme jokeen laskevassa viidakkopurossa lähdimme kahden paikallisoppaan kanssa pikku paatilla kosken kuohuihin. Kovin kauaa en ennättänyt kummastella kakkoskuskimme olemassaolon tarkoitusta, kun hän alkoi kauhoa joesta vettä päällemme. Pelkät törmäykset tyrskyjen kanssakin olisivat riittäneet kastelemaan peruspuvustomme 'koskiseikkailu pilvisenä päivänä'-osaston, joten lisäsetti teki meistä pesuriepuja.

Yksi opaspojista vakuutti, että jos jäisin pidemmäksi aikaa tai tulisin uudelleen Nusa Campiin, hän löytäisi mulle viidakosta tiikerin. On niitä kuulemma pari kertaa ennenkin näkynyt, ja sellaiseen törmätessä kiivetään vain äkkiä puuhun. Taidan kuitenkin kokea elämää vielä vähän muilta osastoilta ennen kuin palaan Taman Negaraan tiikerijahtiin - sen verran lupaavalta suunnitelma kuulosti villitiikerin välipalaksi päiväni päättämisen suhteen. 

Keskiviikkona otimme suunnaksi Manner-Malesian kauneimman saariparin pienemmän puoliskon Pulau Perhentian Kecilin. Kuljeskelemisemme järjesteltiin Nusa Campista käsin 'kaverin kautta' siten, että muut lähtivät aamuvarhaisella bussilla etelään ja haettuaan sieltä lisää väkeä kääntyivät takaisin pohjoiseen ja noukkivat meidät kyytiin venesatamasta. Muiden matkustajien ilmeet olivat epäuskoiset, kun nousimme miellyttävän veneretken jälkeen bussiin, joka oli kuulemma odotellut meitä vähän pidemmän tovin.

Lounastauolla koko poppoon saarille kuljettavan venefirman pomo tarjosi meille kolmelle kyytiä henkilöautossaan. Koska hän omien sanojensa mukaan ajoi kovempaa kuin minibussikuskit - minkä mekin todistimme takapenkiltä käsin - aika riitti hyvin hedelmäostoksille. Samalla tiellä, jolla kuskimme ajeli 140km/h ja teki järjettömimpiä ikinä kokemiani ohituksia, hän pysäytti auton, peruutti hedelmäkojun kohdalle ja haki meille mandariineja. Matkan aikana mies ilmoitti, että mun pitäisi pian hankkia poikaystävä (mieluiten kinukki) ja Heidin tulisi selvittää, kuinka monta pulloa viskiä pystyy kerralla kumoamaan; Suvi teeskenteli onnistuneesti nukkuvaa.

Pikavenekyyti saarelle oli vesivuoristorataa parhaimmillaan. Istuimme aivan keulassa selkä menosuuntaan, ja merenkäyntiä vasten ryskyttävä paatti putosi silloin tällöin aallonharjalta niin rajusti, että matkustajien istumalihakset irtosivat reippaasti penkistä. Valokuvien ottaminen siinä pomppulinnassa oli taidetta!

Majoituimme Kecilin Long Beachille, joka näytti kutakuinkin tältä:

Hiekka oli valkoista......
                                                                                       ......ja meri turkoosia.

Lauran ja Elinan löysimme heti ekan illan tähtitaivaan alta. Löhöiltyämme torstain rannalla lähdimme Suvin, Elinan, Lauran ja kolmen muun kanssa perjantaina (Suvin ekalle-ikinä!) snorklausretkelle. Eka kolmesta kohteesta oli kilpikonnapoukama, jossa Suville kävi Market - snorkkelin kautta hengittämiseen on hitusen hankalaa totutella, jos maski vuotaa. Eka kilppari jäi siis Suvilta näkemättä, mutta vermeet vaihdettuamme bongasimme pian kaksi uutta, joita seurailimme hyvän tovin. Vielä vimpoilla pulahduksilla ennätimme tehdä tuttavuutta neljännen kilpiveikon kanssa.

Seuraavan etapin oli tarkoitus tarjoilla hainäkymiä, mutta meri oli niin miehitetty meduusoilla, ettei sinne mahtunut sekaan. Vaihdoimme toisille haivesille ja löysimme etsimämme. Heti ekan haihavainnon jälkeen - joka oli kieltämättä hieno kokemus -päätimme kuitenkin palata Suvin kanssa veneelle, koska meduusat tulivat koko ajan tunkeilevammiksi. Paluu paatille oli kuin vanha Nintendo-peli, jossa edettiin mahdollisimman suoraviivaisesti kohti maalialuetta väistellen joka suunnalta kohti vyöryviä vihollisia. Suvi selvisi ehjin nahoin, mutta mun saldoksi laskettiin kaksi meduusanpolttamaa. Kalastajakyliltä haettu banaaninkuori ja lime lievittivät onneksi kipua nopeasti.

Lohdutukseksi sain ajaa veneen haimestoilta majakalle.

Tästä lähtien siis virallisissa yhteyksissä Captain E.

Majakan juurella oli kunnon koralliriutta ja laumoittain kaikenkarvattomia kaloja, mutta voimakas virta vei snorklaajan nopeasti mukanaan, ja meduusat pelottivat koko poppoon pian takaisin paatin suojiin. Kuskimme kysyi, haluaako joku loikata majakan huipulta mereen, ja ystäväni vastasivat puolestani. Mun selvittyä muutamasta molskahduksesta hengissä Suvi suostui tandemhyppyyn, mutta muut vain pyörittelivät silmiään.

Kaikista siskonsieppauspeloistani huolimatta löysimme Heidin iltapäivällä aurinkovarjon alta, ja otimme vielä ilon irti myrskyllä uhkailevasta aallokosta. Illallisen jälkeen haimme biitsibaarista ämpärillisen niin pahanmakuista blandista, että vielä juomapelisetin jälkeenkin sitä oli puolet jäljellä.

Lauantain suunnitelma oli palailla Singaan, mutta ainokainen bussi oli täyteenbuukattu. Porvarispenskoina päädyimme taksikyytiin Manner-Malesian pohjoiskärjestä itärannikkoa pitkin etelärajalle. Ei se mikään oikea taksi ollut, mutta veipähän meidät turvallisesti ja kohtuuhintaan sinne, minne pitikin. Yön pimeydessä poliisit pysäyttivät kaaramme tienposkeen ja kyselivät kahvirahoja. Mä tekeydyin tyhmäksi, ja kuski hallitsi hyvin tilanteen. Kuiskattuaan mulle, minkä summan me muodollisesti maksamme kyydistä, hän jututti yhtä poliiseista toisen vaatiessa multa passeja näytille. En suostunut irrottamaan otettani arvokkaimmasta omaisuudestamme, joten jouduin astumaan ulos autosta, ja poliisi tutki passit mun sormien välistä taskulampun valossa. Pääsimme pälkähästä, ja kuskimme selitti tuntevansa kahvirahakuviot konstaapelikaverinsa kautta.

Sunnuntai oli eläintarhapäivä Night Safareineen. Krokotiilien ja merileijonien kodit olivat remontissa, orangit piileskelivät sadetta sisätiloissa eikä mangusteja löytynyt mistään, mutta tärkeintä oli, että näimme yösafarilla tapiirin. Vimpan kolmen ruokalajin illallisen cocktaileineen nautimme lemppari-italialaisessani Hollantilaiskylillä. Sekä meidän että Suvin vanhemmille ISO kiitos ihanista aterioista!!

Maanantaina katsastimme vielä Orchard Roadin tavarataivaat - jotain pientä taisi tarttua mukaankin - ennen kuin saattelin tytöt ja kymmenen kiloa liikaa painaneet matkatavarat pohjolan liikenteeseen. Heidi uhkaili, että joudun laittamaan ylimääräiset kilot maapostiin, mutta Finskin täti onneksi ymmärsi peruspuvuston tarpeellisuuden.

   
Elina ja Laura onnistuivat jättämään Singan viimein viidennellä yrityksellä. Keskiviikkona aloittelimme brownieilla ja filippiiniläisellä mitä-ikinä-olikaan Geylangissa ja jatkoimme pitämällä perinteitä vaalien DblO:n tanssilattian hallussa pilkkuun saakka. Hyvästeltyäni tytöt torstaina aamuyöstä, kävin koulutöideni kimppuun ja väänsin esseitä raivolla koko viikonlopun.



Perjantaina jo kämppänsä luovuttaneet Laura ja Elina majoittuivat ensin yhdeksi ja lopulta toiseksikin yöksi mun ja Yannickin nurkkiin. Lähtisivätpä kaikki ystävät niin moneen kertaan, että viimeisten hyvästien halaaminen hoituu jo rutiinilla! Perjantai-iltana illallistimme italialaisittain, ja Yannick kokkasi jälkkäriksi vaniljatankojen seurassa keitettyjä päärynöitä mansikkasorbetin, tuoreiden mansikoiden ja kerman kyydittämänä.

Maanantaina teimme Martinin kanssa vakavahenkistä kenttätutkimusta Singaporen maanvyörymistä, tiistaista torstaihin kirjoittelimme maailmoja mullistavaa raporttia havainnoistamme ja perjantaina palkitsimme toisemme Fullerton-hotellin suklaabuffetilla. Tennispalloa ennätin piiskata parina päivänä.



Fullertonin Choco Buffet oli mulle odotettu uusinta. Syksyllä Basilin kanssa korkattu kokemus oli nyt Martinin seurassa yhtä ihana. Taivaallinen suklaa kaikissa mahdollisissa muodoissaan ja jälleen kerran loistoseura tekivät illasta täydellisen.

Syksyllä mulle tärkeimpiä ihmisiä olivat Micka, Vesa, David ja Basil. Keväällä nelikon ovat muodostaneet Laura, Elina, Yannick ja Martin. Yannick totesi jo monsuunisateiden aikaan olevani hänen läheisin ystävänsä Singaporessa, mutta Martin päästi lähelleen vasta perjantaina Fullertonissa.



Lauantain käynnistin kuluttamalla pari tuntia koulunpenkkiä(!) ja loppupäiväksi karkasin keskustaan shoppailemaan. Sunnuntaina vietin vapaapäivän uima-altaalla lueskellen omaksi ilokseni Kaakkois-Aasian toisen maailmansodan historiaa. Alkuviikosta oon paneutunut Suomeen lupaamaani artikkeliin Singaporen takseista ja hävinnyt Martinille tenniskentällä.

Huomenna Heidi ja Suvi (sekä toivottavasti jokunen Fazerin sininen) saapuvat Singaan!!!

 
Käydessäni Kinabatangan-joella Sabahn-kierroksellani Mickan, Vesan ja Basilin kanssa syys-lokakuun vaihteessa, viidakkoleiriä pomottava Lan lupasi ilmoitella mulle, kun norsut lähestyvät seuraavan kerran leiriä. Yhtenä isona laumana liikkuvat elefantit laiduntavat joenrannan luonnonsuojelualueita edestakaisin ja ohittavat Lanin leirin kahdesti vuodessa. Lomaillessani vielä Antin ja Marken kanssa Kualassa, sain Lanilta viestin, että nyt olisi norsustusaika.

Saateltuani vimpat kotoväen rippeet pohjolan liikenteeseen, väänsin parissa päivässä harkkatyön, jonka deadline oli samalla viikolla ja lennähdin torstaina Sandakaniin Sabahaan. Oli huimaa olla ekaa kertaa ihan yksinäni reissussa! Toimistolla tutustuin muihin leiriin lähtijöihin, pelailin paikallispoikien kanssa korista ja yövyin Bed&Breakfastissa. Perjantaiaamuna kävimme porukalla Sepilokissa ihastelemassa puolikesyjä orankeja ennen kuin meidät haettiin viidakkoon.


 
Olin iloisesti yllättynyt siitä, että koko leirin vakiopoppoo muisti mut puolen vuoden jälkeen, toivotti halauksin tervetulleeksi takaisin ja kyseli, että kai mä nyt tulin jäädäkseni!  Norsut olivat pyörähtäneet joenpenkalla parina päivänä juomassa ja kylpemässä, mutta kadonneet sitten ilmeisesti plantaaseille. Niinpä Lan ja siinä sivussa muutkin pojat ottivat henkilökohtaiseksi missiokseen löytää mulle elefantit viidessä päivässä.

Joka iltapäivä Lan otti viidakkoveitsen ja jonkun opaspojista mukaansa, katosi metsiin ja palasi vasta pimeän laskeutuessa. Parina ekana päivänä norsuista ei kuitenkaan kuulunut töräystäkään. Krokojen suhteen sen sijaan oli onnea; niitä näkyi aamusafareilla isoja ja pieniä. Sain loistofilmin ISOSTA krokodiilista, joka odotteli meitä joenpenkalla ja ryömi sitten hitaasti veteen. Lanin pikkuveljen Yanin mielestä tosin vasta 24-metriset krokot ovat isoja, mutta se siitä. Aamupäivisin pelailimme poikien kanssa lentistä ja futista. Yan on mun virallinen valmentaja tiellä tähtiin.

Jokisafareilla näin myös proboscis-, silver langue- ja longtail macaque-apinoita (yhden albiinonkin!), villisikoja, saukkokolmikon, mukavan kokoisia monitor-liskoja niin maissa kuin puissakin, villikissoja, kuningaskalastajia, kotkia, hornbill-lintuja (niitä isoja hassunnäköisiä) ja pythonin. Kinabatangan oli kauniimpi kuin muistinkaan, ja nautin jokaisesta auringonnoususta kuin jotkut tuttuni siitä ensimmäisestä olusesta.



Kun Lan soitti mulle tiistaina, että oonhan varmasti tulossa, hän nakitti leirissä viikon verran vierailleen brittihemmo Tigerinkin kertoilemaan, miltä tuntuu nähdä elefantit edessään - pojat siis kilauttivat mulle siinä norsuja katsellessaan! Perjantai-iltana keittiön puolella juhlimme Tigerin läksiäisiä Hard Core Borneo Style-hengessä, otimme muutamia olusia paikallispatentin avulla kertakulauksella ja kuuntelimme syksyn tunnelmiin palaillen Greendayta.

Lauantaina aamusafarin jälkeen Lan pyysi, etten lähtisi patikkaretkelle. Jäin hänen seurakseen leiriin, mutta mutisin harmistuksissani, että siellä olisi saattanut olla saumaa bongata orankeja. Lan kysyi ihmeissään, enkö muka ollut vielä törmännyt orankiin luonnossa ja totesi, että se asia on kyllä korjattava. Istuimme vähän aikaa hiljaa riippukeinussa, kunnes Lan sanoi, että nyt hänellä on aavistus ja vei mut viidakkoon. Pian pysähdyimme puun alle katselemaan, kuinka orankiäippä aterioi poikanen sylissään!

Maanantaina Lan lähti vielä aamusafarioppaaksi, tähysteli jonkun matkaa rantoja ja pysäytti veneen käskien meidät kuivalle maalle. Vasta rantatöyrään päälle noustuamme ja oikean puun alle päästyämme bongasimme ison orankiuroksen aamupalalla. Mulle siis esiteltiin koko perhe, kun kerran halusin orankeja ihastella.



Sunnuntaina leirissä oli niin vähän väkeä, että lähdimme koko poppoon voimin norsustamaan. Veneilimme joen alajuoksulle, pysähtelimme ajoittamaan jälkiä rantatöyräillä ja kävimme Lanin kanssa jalkaisin plantaaseilla kyselemässä lauman liikkeistä. Viljelmiä yritetään suojata elefanteilta sähköaidoilla, mutta shokkeihin menehtyvät lähinnä pienemmät eläimet. Norsujahti tuntui kuitenkin toivottomalta. Kun ilta alkoi hämärtää ja vettä vihmoi vaakasuoraan, luovutimme ja palasimme leiriin likomärkinä - kekseliäänä teekkarityttösenä kauhoin lämmintä jokivettä hytisevän Lanin niskaan, ja vesisotahan siitä syttyi.

Kotimatkalla ostimme kalastajilta isoja sinisiä jokirapuja, ja kokkasimme Lanin ja brittiläisen Melin (jonka ranskalainen äiti on kokki) kanssa filippiiniläistä lime-raakarapusalaattia, KFC-look-a-like-kanaa, hapanimelässä kastikkeessa haudutettuja kokonaisia rapuja ja monenmoisia lisukkeita.

Illalla, kun odottelimme Lanin kanssa villikissoja, opaspojat tulivat ilmoittamaan kuulleensa viidakosta norsujen ääniä. Yksi pojista lähti kuskiksi ja toinen tähystäjäksi, kun palasimme joelle. Keskiyön kauneus Kinabatanganin täydellisen tähtitaivaan alla. Norsujen äänet kaikuivat viidakosta. Istuimme vain hiljaa veneessä, joka  keinui kevyiden aaltojen sylissä. Norsut olivat liian kaukana rannasta yölliseen etsintään, mutta selvitimme seuraavan päivän suunnan.



Maanantaina Lan lähti viimeistä kertaa viidakkoveitsineen tiedusteluretkelle ja palasi pian hakemaan koko vierasväen paikan päälle. Tavallisesti elefantteja bongataan vain veneistä käsin, mutta koska norsulauma piileskeli metsässä, meidän oli otettava apostolinkyyti mestoille.

Siellä ne sitten olivat! Ensin vastaan käveli kaksi isoa urosta. Sitten toisen puolen pusikoista aukealle tömistelivät äitinorsut poikasineen. Heitä huokaillessani yksi jykevämpi kaveri ilmestyi metsänlaitaan aivan viereeni, mutta Lan tuli väliin, ja norsu perääntyi töräytellen takaisin puiden pimentoon. Siirryimme uusiin asemiin, josta käsin ihailimme nuoria uroksia ja toisen tiimin vauvafantteja huoltojoukkoineen. Kokemus oli hienoin hetki koko vaihtarivuoteni aikana.



Tiistaina halasin hyvästit ja palasin Sandakanista JB:n kautta Singaan. Illan ikävöin viidakkoon.