KIINA:

Tiistaina testailin Singaporen omaa halpisyhtiötä lentämällä jenkkipoju Calin kanssa Tigerilla suoraan Singasta Guangzhouhun. Koska jatkoimme heti aamulla Kinkkilän sisäisellä pääkaupunkiin, yövyimme kentällä. Ei meillä tietenkään mitään eväitä ollut mukana - myöhemmin muuten aina oli - joten Cal söi juppiraflassa maailman kalleimmat paahtoleivät ja mä paastosin.



Beijing (6.-9.12.)

Keskiviikkona tallustelimme heti alkuun junien kotiin varaamaan hyvissä ajoin liput pois kaupungista. Harhailimme käsittämättömän kokoisella rautatieasemalla tuntikausia ennen kuin löysimme oikean lippuluukun. Kielimuurin yli oli ihan turhaa yrittää kysyäkseen neuvoa paikallisilta. Herttaisessa pikkusyöttölässä Cal piirteli näppäränä poikana paperille possun, jolloin saimme lautasellisen lihatäytteisiä dumplingeja.

Illalla kävimme tinkimässä mulle repun (koska Heidin JanSport vietiin Singassa pyykkihuoneesta) ja Calille uuden toppatakin (koska hän oli antanut äippänsä jenkkilästä lähettämän mulle - ekoina päivinä Calin ylitsevuotava herrasmiesmäisyys ei vielä käynyt mun hessun päälle). Illalla katselimme kävellen kaupunkikuvaa, joka oli miellyttävän rauhallinen ja perinteisen kiinalainen.

Torstaipäivän aloitimme tyylikkäästä tavaratalosta, jossa oli enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita. Kaikkien teidän, joiden mielestä mä olen rasittava jahkailija, kannattaisi käydä Calin kanssa kenkäostoksilla - valinnan vaikeuden aikana mä katsastin koko kenkäosaston ja sovitinkin jonkun parin, kävin ostamassa alusvaatteeni, piipahdin paria kerrosta ylempänä vessassa ja kuuntelin tuhat biisiä Celine Dionia.

Kun popot oli vihdoin ostettu (ja parinsadan metrin kävelyn jälkeen todettu hiertäviksi) menimme muka Kiellettyyn kaupunkiin, mutta pyörimme itse asiassa koko illan viereisessä puistossa. Kaunista siellä kyllä oli! Itkupajut kurkottelivat hauraaksi jäätyneeseen jokeen, jonka ylle oli rakenettu ikuisuus sitten koristeellisia kaarisiltoja.


Kielletyn kaupungin kulmilla

Aikaisin perjantaiaamuna lähdimme pyhiinvaellukselle Kiinan muurille. Cal mutisi jotain turistibussista, mutta mä halusin luottaa julkisiin. Lonely Planet kädessä suunnistimme autiolle pysäkille, ja mä olin hurjan tyytyväinen itseeni, kun hyppäsimme opaskirjan mainitsemalla numerolla varustetun  bussin kyytiin. Epäilevämpi Cal näytti muurin kuvaa kuskin aputytölle, joka pudisti tiukasti päätään. Cal panikoi välittömästi ja yritti kiskoa mut ulos bussista keskellä motaria matkalla ties minne, mutta selvittelin asian kiinaksi vesipullon ja vessan kysymiseen tarkoitettujen korttien avulla. Väärä bussi vei meidät (tuskin kovin viralliselle) vaihtopysäkille, ja tyttö auttoi kädestä pitäen oikean linjurin kyytiin.

Kävelimme muurin harjaa pitkin sekä pohjoiseen että etelään niin pitkälle kuin Badalingista pääsi. Söimme välillä eväitä ja ihailimme maisemia, joita eivät tähän vuodenaikaan turistimassat pilanneet. Jyrkkien osuuksien tarpominen kävi ihan urheilusta, ja kokemus yhdistelmänä fyysistä rasitusta ja mieletöntä näkymää oli kuin kevytversio Mount Kinabalusta - sama ihana fiilis ja kuitenkin erilainen (same same but different, kuten reisussa tuli myöhemmin moneen kertaan todettua). Cal oli ehkä vähän kuollut, mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. Herrasmiesmäisyys sai muurilla  huvittavan hampaat irvessä-muodon (myönnän avoimesti olevani kiittämätön ja epäreilu). Cal osti mulle pehmopandankin!


Calin kanssa muurilla Badalingista etelään

Illalla Cal lähti yksin ilman kännykkää ostamaan meille lippuja akrobatianäytökseen, eksyi ja palasi hostellille kolmen tunnin kuluttua, kun mä ahdistelin jo respan tätejä ottamaan viranomaiskontaktia. Emme siis nähneet akrobaatteja, mutta söimme hienossa raflassa kokonaisen Pekingin ankan kaikilla lisukkeilla - oli muuten hyvää!

Lauantaina Cal kävi yksin moikkaamassa Maoa mausoleumissaan, kun mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kummankaan seura. Sen jälkeen otimme uuden yrityksen Kiellettyyn kaupunkiin, tällä kertaa sisälle asti. Vaeltelimme pari tuntia ympäriinsä ja näimme kaiken tarpeellisen. Mua säväyttivät enemmän muuri ja Taivaallisen rauhan aukio, jota kiertelimme vielä kaikessa rauhassa illan pimentyessä. Lähdön hetkellä juna löytyi helpommin kuin matkalippu paria päivää aikaisemmin.


Taivaallisen rauhan aukiolla ei saa pyöräillä, mutta panssarivaunuilla kylläkin

Xi'an (10.-11.12.)

Yöjuna toi meidät sunnuntaiaamuna Xi'aniin, josta Cal tykkäsi niin paljon, että olisi halunnut jäädä sinne asumaan (harmi kyllä jatkoi kuitenkin mun kanssa Shanghaihin). Modernin pikkukaupungin rakenne oli harvinaisen näpsäkkä: keskusaukiolta lähti neljä pääkatua, yksi kuhunkin ilmansuuntaan, jotka päättyivät kaupungin ydintä ympäröivään muuriin. Muurien sisälle mahtuivat turistirysien ja tavarataivaiden lisäksi kivat muslimikorttelit ja kaunis keskusaukio kuuluisine(?) rumpu- ja kellotorneineen.

Sunnuntai oli erinomainen päivä käpsytellä ympäriinsä, koska kadut olivat täynnä elämää. Kävimme jätskillä hassussa kuppilassa, jossa istuttiin kukilla koristelluissa keinuissa. Cal vallan villiintyi ja kaivoi jostain kätköistään paksun pinkan runoja! Olin kyllä ihmetellyt, miksi poika viihtyy niin hyvin hostellien nettikahviloissa, mutta eipä käynyt mielessä, että printtailee runoutta. Valitettavasti mulla oli Kiinaa kiertäessä parempaakin tekemistä kuin syventyä sivukaupalla jenkkihempeilyyn. Meillä meni vähän aikaa tosi hyvin, kun Cal loukkaantui niin, ettei puhunut mulle ollenkaan. Illalliseksi sain muslimilaisessa taivaallisia toffeeomenoita.


Louvren pyramidit keskellä Kinkkilää

Maanantaina katsastimme huiman terrakotta-armeijan kaupungin ulkopuolella. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaivoa yrittävä maajussi iski kuokkansa Xi'anin ylpeyteen. Kaivuutyöt ovat vielä vaiheessa, mutta vähitellen maakerroksien alta paljastuu tuhansista luonnollisen kokoisista terrakottasotilaista ja -hevosista koostuva armeija taisteluasemissa. Jokaisella miehistä on omat persoonalliset kasvonpiirteensä, ja lukkojen taakse kerätyt tuhansia vuosia vanhat pronssiaseet ovat yhä tappoterässä.


Hahmojen ympärille on rakennettu kolme näyttelyhallia


Savihepat metallisuitsineen olivat upeita

Shanghai (12.-14.12.)

Melkein vuorokauden junamatkalla Shanghaihin tutustuimme myöskin jenkkilästä maailmalle lähteneisiin Jeremyyn ja Peteriin. Ostimme heti junaliput samaan lähtöön kaupungista ja majoituimme neljän hengen dormyyn. Oli virkistävää liikkua vaihteeksi isommalla porukalla. Cal halusi yrittää tiistai-iltana uudelleen akrobaatteja, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin Pekingissä. Illalla hengailimme joentörmällä ja söimme luksusraflassa.



Keskiviikkona lähdin yksikseni shoppailemaan ja treffasin pojat vasta illallisen merkeissä. Tilaamani naudanliha maistui niin oudolta, että jätin syömättä. Tarjosin testimielessä palaa jaloissa pyörivälle kissalle, joka lihaa nuuhkaistuaan kieltäytyi kunniasta - ateriani oli siis todennäköisemmin kissaa kuin rottaa. Vaihdoimme yhteisymmärryksessä tuttuun ja turvalliseen Mäkkäriin. Kotimatkalla meille ehdoteltiin niin ladies, boys kuin ladyboyskin. Siinä vaiheessa, kun parittaja rupesi puhumaan vauvoista, mulla meni hessu. Pojat kieltäytyivät tappelemasta, koska mitä ilmeisimmin mies ei ollut yksin liikkeellä.

Torstaina hyppäsimme nelisin puolentoista vuorokauden kiskoille kohti etelää. Pelikortteja tuli pyöriteltyä ja maailmaa parannettua kiitettävästi junamatkan aikana. Jeremy ja Peter uhkailivat tulevansa Singaporeen juhlimaan toisen syndejä.

Guangzhou (15.-17.12.)

Perjantai-iltana Guangzhoussa löin viimein hynttyyt yhteen Empun kanssa ja pääsin lopullisesti eroon Calista. Tuntui ihanalta rutistaa ystävää ja sekä kuunnella että puhua kaikkein syvimmistä salaisuuksista miettimättä hetkeäkään, voiko toiseen varmasti luottaa. Puolikkaan vaihtarivuoteni aikana oon löytänyt sen ihmemaan, josta Emppu on aina puhunut - mulla on vaan nyt se puhdas näkemisen ja kokemisen vimma, joka hänellä alkaa jo vaihtua merkityksen etsimiseksi. Kaiken kukkuraksi Empun kassista löytyi taivas - Fazeria, Jenkkiä ja Blistexiä!

Lauantain aloitimme samasta pikkuisesta niinniin kiinalaisesta keittiöstä, josta Emppu oli hakenut edellisillan take-awayn ja johon palasimme vielä monta kertaa myöhemminkin. Kuuman keiton ja nuudelien voimalla otimme leveän kaistaleen kaupunkia haltuun kävellen - siis suomalaisten kävellen, ei  jenkkien laahustaen tai singaporelaisten sipsuttaen. Matkalla poikkesimme - hmm - ehkä pariin koruputiikkiin. Guangzhoun jälkeen mulla oli varaa valita eri helyt joka topin kanssa.



Kotikulmien take-awayn jälkeen hengailimme joen reunamilla; ilta oli hiljainen ja herkkis, paitsi... Kiinalaismiehet taluttivat hihnoissa apinoita, joiden temputtamisesta turistit aukoivat lompakoitaan - en oikein tiennyt, kenen kimppuun siinä olisi kannattanut käydä. Vielä ennen kämpille paluuta todistimme paikallisella terassilla, että kiinalainen FirstSex-drinksu on vielä pahempaa myrkkyä kuin kiinalainen valkoviini.

Sunnuntaina suunnistimme taolaistemppeliin, joka sulatti mun aikoja sitten kaikelle uskonnolliselle jäätyneen sydämeni. Jos tämä kertoo jotain, niin räpsin enemmän kuvia siitä temppelistä kuin matkan varrella tavatuista miehistä yhteensä. En voi näyttää tässä yhtä, koska ne on katsottava kaikki samalla kertaa - siis temppelikuvat, heh.

Koko Kiinan-retkeilyn ajan mulla oli ollut enemmän tai vähemmän tukkoinen olo, mutta luulin sen olevan ilmansaasteiden johdannaisia. Sunnuntaina flunssa alkoi kuitenkin päästä pahasti niskan päälle ja kun kehiin heitettiin vielä pari tuntia ennen lähtöä ruokamyrkytys, oli yön mittainen bussimatka Guiliniin helvetillinen kokemus.

Todennäköisesti vielä vuosikaupalla kukkiva mun ja Empun välinen ällöttävän ironinen huumori istutettiin sinä yönä. Vaikka mä olin se sairastapaus, Emppu sai kuin reseptin mukaan viikon verran kolmesti päivässä äipän tekstarin: 'Hei! Ruokamyrkytyksestä ei mene ääni. Onko nuhaa/yskää/kuumetta? (Kaikkia tasapuolisesti.) Mikä on yleiskunto? (Taisi tulla jo selväksi.) Äiti' - Sonera näkyy ottavan viestinvälityksen tosissaan.

Kuumeisissa houreissani näin bussin ikkunasta käsittämättömän kauniin maiseman. Empun ja Tampereen kaupunginkirjaston Kiina-oppaan mukaan se ei ollut kangastus vaan Yangshuo.

Guilin (18.-20.12.)

Maanantaiaamuna majoituimme dormyyn, jonka seiniä tuijottelin tiiviisti pari päivää. Emppu kantoi kämpille dopingia ja sapuskaa sitä mukaa, kun se alkoi maistua. Suhteeni Dan Browniin kehittyi aivan uudelle tasolle, kun vietimme aamusta iltaan laatuaikaa yhdessä. Keskiviikkona Emppu esitteli mulle tehokkaasti Guilinin parhaat paikat ennen kuin aloitimme junailun kohti Vietnamin rajaa.


Guilinissa oli pysyvämpääkin nättiä kuin suomineidot ohikulkumatkalla


Pitkästä aikaa ratsailla (jos pankkeja vartioivia jellonia ei lasketa)

Yövyimme matkan varrella Nanningissa, jonka kaduilla, punaisten lyhtyjen valossa, vaelteli monta yksinäistä naista. Kokeilunhaluinen Emppu taipui monta kertaa kompromisseihin ruoan suhteen mun nirppanokkaisuuteni takia, josta malliesimerkki Nanningin illallisella: vaihdoimme annoksia, kun mulle ei maistunut itse tilaamani ruoka - pilalle hemmoteltu kakara! Jälkimmäisellä junaosuudella videoin kevyesti TV-shopin kepittävän sukkien myyntiesittelyn.

VIETNAM:

Hanoi (21.-22.12.)

Torstaina junassa Emppu jututti tanskalaista Johannesta, joka osoittautui niin mukavaksi pojaksi, että otimme juna-asemalta yhteisen tuktukin Vietnamin rajalle. Paketti oli mallia kaksi yhden hinnalla, joten seuraan liittyi myös skottilainen Hamish. Nelisin ylitimme Vietnamin rajan kävellen ja suuntasimme autoteitse Hanoihin. Pääkaupungissa majoituimme samaan hostelliin reppureissaajagheton  ytimeen. Isäntämme David oli hupaisa mies, joka päivysti 24/7 (vuorokaudenajasta riippuen silmät enemmän tai vähemmän ristissä) hostellin aulassa, tarjosi vieraille rajattomasti banaaneja ja myi käsittämättömällä vimmalla pakettimatkoja.

Illalla kävimme poikien kanssa syömässä ja istuimme kadunkulmaan muutamalle oluselle. Empulla ja Johanneksella oli pariutumispotentiaalia, mutta Hamish oli tosi kaukana mun tyypistä. Onneksi paikalle ilmaantui kiva uusiseelantilainen, jota oli ilo jututtaa.



Perjantaina lähdimme Empun kanssa kaksin kävelemään päättäväisesti järven ympäri kohti Lenin-puistoa. Meillä oli koko päivä aikaa, mutta piipahdimme niin monessa putiikissa, että ilta alkoi hämärtää ennen kuin olimme lähelläkään Leniniä. Satsasimme lopulta kommunistihapatuksen sijasta nousevaan sukupolveen seuraamalla pikkukaratekojen (tai ehkä -teakwondistien, mistä ne muka erottaa) ulkoilmatreenejä. Oli hupaisaa, kuinka toiset lapsista olivat pelkkää kumia ja toiset tiukasti hidas-mutta-jäykkä-osastoa - tuli ihan ala-asteen liikkatunnit mieleen (niin, mä en koskaan kuulunut siihen kumikomppaniaan).

Söimme illallista Hoa Suassa, jonka työntekijät olivat keittiöhenkilökunnasta tarjoilijoihin ilmaiseen ravintola-alan koulutukseen otettuja vähäosaisia nuoria. Palvelu oli mallikelpoista ja ranskalaiskeittiön ruoka niin hyvää. Jäi opiskelijabudjetillakin vielä varaa hyvän mielen tippeihin, kun kahden hengen ateriointi jälkkäreineen kustansi kotimaisen mäkkisetin verran. Mä olin muutenkin sekaisin onnesta entisen Ranskan-alusmaan ruokatarjonnasta - kadunkulmien pikkuleipomoista sai croisantteja ja pain-au-chocolatea ja kahviloista oikeita creppejä!


Lautasella taivaallista quiche lorrainea

Halong Bay (23.-24.12.)

Lauantaiaamuna pakkasimme matkaan passit ja hammasharjat ja lähdimme parin päivän veneretkelle Halong Bayhin. Paatin alakerta koostui suihkullisista kahden hengen hyteistä, keskikerros oli viihtyisää ruokailu-oleskelutilaa ja ylimmäinen taso aurinkoterassia rantatuoleineen. Maisemat olivat mahtavia ja ruoka hyvää, mutta parasta reissussa oli tutustua israelilaisiin Eyaliin, Yaniviin ja Benyyn.


Tel Avivin halutuimmat poikamiehet olivat hulvatonta seuraa

Purjehdittuamme aamupäivän aurinkokannella lekotellen rantauduimme yhteen kalkkikivikiviluolista. Asenteella suljin silmäni neonvaloilta ja korvani ihmisvilinältä  nauttien siitä, miten hieno onkalo olisi luonnontilaisena ollut tippukivineen ja makeanvedenlähteineen. Illan hämärtyessä saavuimme satamaan, jossa meitä odottivat kahden hengen kajakit. Melominen Halong Bayn tähtitaivaan alla olisi tietysti voinut olla herkkä kokemus, jos meininki ei olisi muistuttanut lähinnä Särkän törmäilyautoja - Israelin pojat eivät hallinneet kajakkejaan yhtään sen paremmin kuin suomineidotkaan, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Me ei Empun kanssa sentään jääty jumiin karikolle!



Illallisen jälkeen pelailimme korttia, seurailimme telkkarista futista, joimme bisseä ja paransimme maailmaa. Emppu oli vähän huonovointinen ja painui puolenyön jälkeen pehkuihin, mutta mä viihdyin poikien seurassa pitkään.

Sunnuntaina purjehdimme yhtä menoa takaisin Halong Cityn satamaan. En tiedä, kumpaa on enemmän ikävä: aurinkokannelta avautuvia näkymiä vai Eyalin kanssa käytyjä keskusteluja. Lounastimme rantaravintolassa ennen minibussikyytiä takaisin Hanoihin. Eyalin olkapäätä vasten oli mukavaa nukkua.

Hanoissa söimme poikien kanssa joulu-hanukkah-illallisen, joka oli mun osalta creppejä pääruoaksi ja lisää creppejä jälkkäriksi. Kiinan-kokemuksen jälkeen olin epäileväinen viinin suhteen, mutta turhaan. Drinksut sen sijaan olivat kaukana länsimaisista standardeista. Pojat saattoivat meidät taksille, ja jatkoimme Empun kanssa joulujuhlia vuorokauden puksuttelulla kiskoja pitkin etelään.


Maailman kulttuuriperintö-luokan maisemia

Nhatrang (25.-27.12.)

Maanantai-iltana juna jätti meidät pikkuiseen merenrantakaupunkiin niin myöhään, että pudotimme vain reput hostellille ja suuntasimme suoraan viihteelle. Sailing Clubin terassi aukesi merelle, ja sweet dreams-drinksut tarjoiltiin ämpärikoossa (nimi varmaan holimäärän todennäköisestä vaikutuksesta). Emppu viittoi niin tiukasti yöuinnin kieltävän kyltin suuntaan, että kävin kastautumassa vain puoleenväliin farkkuja. Tanssilattia tuli testattua, mutta ei vielä otettua haltuun ekana iltana.

Tiistaina makailtiin melkein autiolla rannalla, yritettiin uida valtavissa aalloissa, otettiin viiden tonnin suihku ja käpsyteltiin kaupungilla. Auringonlasku houkutteli meidät vielä uudelleen illalla biitsille kävelemään ja potkimaan palloa paikallispoikien kanssa. Ennen Sailing Clubille siirtymistä kävimme illallisella (ekaa kertaa Cappuccinossa, josta tuli Saigonissa mun kestosuosikki) ja jonkun syndekemuissa ilmaisilla Mojitoilla.

Sweet dreamsien puolessavälissä selän taakse tupsahti pari ranskalaista nuortamiestä. Hotelli- ja ravintola-alan ammattikorkeasta valmistuneet pojat olivat tulleet pari viikkoa aiemmin töihin läheiselle saarelle juuri pykättyyn luksushotelliin. Quentin hoitaa ravintolapäällikön virkaa ja Flon titteli on viihdepäällikkö (kyllä muakin hymyilytti!). Quentin ei ollut sydämeltään parkettien partaveitsi, mutta mä ja (Rovaniemellä vaihdossa käynyt!) Flo tanssahdeltiin pilkkuun saakka.

Pojat lähtivät saattamaan meidät kämpille, koska syrjäisellä kotikadullamme oli juuri hakattu pari irlantilaismiestä. Emppu huomasi sivusilmällä, että clubin ovella päivystävä paikallinen kilautti kaverilleen, kun otimme suunnan kotikulmille. Mulla ja Flolla oli vähän etumatkaa Emppuun, Quentiniin ja kolmanteen fransmanniin, joka oli käsittääkseni hotellin omistajan poika. Yhtäkkiä kylkeemme iskeytyi ladyboy, joka oli heti kopeloimassa molempien taskuja. Erehdyin katsomaan miestä silmiin, eikä se ollut kaunis näky. Tönimme Flon kanssa taskuvarkaan kuitenkin heti kauemmaksi, ja samassa paikalle puuskuttivat kunnon takaa-ajon kokeneet Emppu, Quentin ja poikaparka, jolla ei ollut suomineitoa suojanaan ja jonka valuutat olivat sitten lähteneet takaa-ajajien mukaan. Jälkeenpäin Empun kanssa tuumailimme, että toivottavasti pojat pääsivät mustelmitta takaisin rantaan, jossa moottoribotski heitä odotteli!


Minä ja meri

Keskiviikkona lähdimme Mama Linhin legendaariselle veneretkelle. Paatti oli täynnä naapurimaan poikia ja meininki sen mukainen. Ekalla pysähdyksellä muka urheiltiin snorklaamalla muka koralliriutalla, joka oli mun maskini läpi pari hassua kalantapaista jonkun meriruohon seassa. Lounas yläkannella oli mainiosti asiansa ajava, ja tokalla pysähdyksellä päästiin itse asiaan. Ensin mereen heitettiin isot pelastusrenkaat, sitten hypättiin itse perässä ja lopuksi laineille laskettiin kelluva baaritiski.

Kolmannella pysähdyksellä rantauduttiin saarelle, jonka hiekalla pelasimme Empun ja naapurinpoikien kanssa lentistä. Pallon paiskomisella on muhun sama terapeuttinen vaikutus kuin suklaan popsimisella - pelailun jälkeen hymyilin onnellisena loppupäivän. Veneessä oli seuraavaksi tarjolla runsas hedelmäbuffetti, ja vimppana pysähdyksenä piipahdettiin vielä pikaisesti toisella saarella. Illallisen jälkeen hyvästelimme Nhatrangin biitsit ja suuntasimme yöbussilla Saigoniin.


Rantalentistä ruotsalaisseurassa

Saigon @ Ho Chi Minh City (28.-29.12.)

Torstaiaamuna bussi jätti meidät Saigoniin niin aikaisin, että hostellien respat olivat lähes kautta linjan vielä nukkumassa - kuka niitä muka viitsii buukkailla etukäteen; Hanoissakin David jakeli banaanejaan yötä-päivää... Tilannetta ei juurikaan helpottanut se, että pöllähdimme Vietnamin suurimpaan kaupunkiin pari päivää ennen uuden vuoden aattoa. Otimme haasteen vastaan urheilija-asenteella, kiersimme rinkat selässä backpackeralueen kahteen kertaan (toisen kierroksen loppupuolella aika moni hostelli oli jo avannut ovensa), kiipeilimme edelleen rinkat selässä viidensiin ja kuudensiin kerroksiin katsastamaan huoneiden asuttavuuden ja bongasimme lopulta oivan kotikolon.

Päivemmällä teimme melkein Lenin-puistot, kun otimme suunnan kohti paikallista Notre Damea ja eksyimme pahemman kerran ostoksille. Tällä kertaa olimme kuitenkin kaikki aistit valppaina ja löysimme lopulta pimeän tullen katedraalin juureen (oliskohan sitä matkaa ollut kaikkiaan kilometrin verran). Illalla valkkasimme Israelin poikien suosituksesta Apocalypse Now-yökerhon aaton kohteeksi (vaan toisinpa kävi).



Perjantaina teimme päiväretken Cu Chihin Viet Congin sissitunneleita kummastelemaan. Opas oli aivan ässä - itsekin sodan kokenut vanhempi velikulta. Mun intti-innostus leimahti uuteen liekkiin kaikkien ansakuoppien, pyssyjen ja panssarivaunujen keskellä. Itse ampumisesta kommenttiosastossa - niinpä!

Pääsimme kömpimään soihduilla (ja Empun taskulampulla) valaistuun alkuperäiseen taistelutunneliin; Empulle riitti 60m pätkä, mutta mä aloin vasta päästä fiiliksiin 90m kohdalla, josta ei harmillisesti enää pidemmälle päästetty. Empun jäätyä kyydistä edellisellä pysäkillä ryömin vimpan, paikoin tosi ahtaan pätkän ilman ketään edessäni (takanani tulevan miehen autoin läpi kapeimmasta kohdasta, kun siihen niiden jenkkien oli ilmeisesti alunperinkin ollut tarkoitus jäädä jumittamaan).

Oppaan selostus oli niin kaikenkattavaa, että taidan nyt tuntea paremmin Vietnamin sodan kuin omat kahakkamme veli venäläistä vastaan. Hintelän historiantuntemukseni ja maailmalla XL-mittoihin paisuneen kansallistunteeni pohjalta tunsin kuitenkin syvää sisaruutta Viet Congin sissien kanssa.



Mekong Delta (30.-31.12.) ja paluu Saigoniin (1.1.)

Lauantaina läksimme parin päivän seuramatkalle etelän suistoalueelle. Istuimme isommissa ja pienemmissä paateissa vuoronperään Mekong-jokea ja sen lukemattomia sivuhaaroja seuraillen. Meitä syötettiin runsaalla kädellä ja vietiin katsomaan niin kookoskarkkituotantoa kuin kevätkääryleenkuoripajaakin. Musta hauskinta oli kuitenkin huristella näppärällä moottoribotskilla kapeita ja mutkaisia umpikujia.

Ei ollut muuten yksi kerta, kun pysähdyttiin putsaamaan moottorin propelli muoviroskista. Mä protestoin parhaani mukaan myös isojen käärmeiden pitämistä pienissä häkeissä ja riepottelemista turistien iloksi vastaan. Valitettavan moni muu tunsi itsensä tosimieheksi nöyryyttäessään viidakon kuningasta, joka missä tahansa muissa olosuhteissa olisi pistänyt ne pullamössöuhoojat kilon palasiksi.



Olimme Empun kanssa valinneet hotellin sijasta kotimajoituksen, joten pienen bussimatkan jälkeen pääsimme vielä tuktukin ja uuden paatin kyytiin. Illan pimeässä joki sai aivan uudet kasvot, kun asumusten valot piirsivät väriläiskiä veteen ja tulikärpäset kultasivat puiden lehvästöt. Isäntäperhe tarjosi meille (mun ja Empun lisäksi kuusi muuta) ruhtinaallisen illallisen, ja pääsimme nukkumaan aivan rantaan majoihin, joiden terassit aukesivat joen ylle. Viidakon äänet menevät tuutulauluna Air:nkin ohi.

Sunnuntaina risteilimme takaisinpäin massiivisten veneestä toiseen käytävien hedelmä- ja vihannesmarkkinoiden läpi. Myyjäveneiden mastoihin oli seivästetty kaupan olevien kasvisten näytekappaleet, ettei turhaan tartte tulla valikoimasta valittamaan. Eksyimme myös paikallisiin kihlajaiskekkereihin, mutta mä aloin olla lähempänä hautajaistunnelmia.

Selvittyämme Saigoniin Emppu talutti mut International Medical Centerin päivystävän lääkärin eteen. Tuomio oli tyly: ei mitään vuodenvaihteen bileitä vaan kauhea kasa dopingia kehiin ja vuodelepoa tulehduksen liisteröimille hengitysteille ja yskimisestä kramppaavalle vatsalle. Mun juhlinta rajoittui siis illalliseen Cappuccinossa ja rasialliseen käsintehtyjä suklaakonvehteja. Maanantaina irtosin sen verran vällyjen välistä, että hain terkkarin tiskille jättämäni Visa-kortin - näinhän ei meille tarkoille ja huolellisille koskaan käy - ja pistin jo ikävän itku kurkussa poskeeni viimeiset crepit Vietnamin puolella.

KAMPUTSEA:

Siem Reap (2.-4.1.)

Tiistaina huristelimme bussilla Kamputsean rajan yli ja Phnom Penhin kautta Siem Reapiin - mikäs muukaan kuin Angkorin temppelit mielessä. Siem Reapin äärimmäisen turistisessa kaupunkikuvassa ei ollut juuri näkemistä, mutta paikallisten suosiman food courtin cashew-kana oli elämys.

Keskiviikkona nukuin vielä puolikuntoisena iltapäivän puolelle, mutta ennätimme silti tutkia Angkor Thomin linnoitetun temppelikompleksin läpikotaisin. Aloitimme Bayonista, jonka 216 kasvot katsoivat iloisesti joka suuntaan. Temppeli oli monikerroksinen, ja kävimme tietenkin huipulla asti, mutta muhun puri parhaiten kokonaiskuva hitusen kauempaa maantasalta ihasteltuna. Lonely Planetin ylistämän Baphuonin viehkeyden aistimiseen ei sen sijaan mun sen paremmin kuin Empunkaan taiteellinen silmä riittänyt. Elephanttien ja Leper Kingin Terraceista olimme kyllä riemuissamme - molempien seinämät oli kaiverrettu ja kohoveistetty täyteen kaikenmoisia mörököllejä; oli siellä jokunen fanttikin seassa. Auringonlaskun aikaan katsoimme Bayonin uusintana ja otimme tuktukin kotiin.


Bayonin kivikasvoilla oli kokoa ja näköä

Torstaina kiirehdimme temppeleistä suurimman, kauneimman ja kuuluisimman Angkor Watin ääreen ennen auringonnousua. Emppu ja tuhat muuta näkivät valon ensisäteet virallisesti parhaaksi julistetulta paikalta, temppelin ja sitä ympäröivän muurin välistä. Mä nautin ylhäisestä yksinäisyydestä muurin ulkopuolella aamun värien ja Angkor Watin piirtyessä järvimäisen kauniiseen vallihautaan. Päivän valjettua lähdin etsimään Emppua ja löysin kaksi heppaa. Eväsomput katosivatkin sitten parempiin suihin. Kävimme vielä yhdessä katsastamassa temppelin sisäpuolen ennen kuin mä heikkenin yllättäen aivan hyödyttömäksi ja jouduin palaaman hostellille ottamaan välikuoleman.


Omppua hepalle, vaatimattomasti taustalla Angkor Wat

Emppu vuokrasi pyörän ja kierteli loppupäivän temppeleitä tuktukeille tuhahdellen. Parin tunnin päikkäreiden jälkeen mä olin taas pelikunnossa ja lähdin motokyydillä kohti ykkösintressiäni Ta Prohmia. Motokuskiparka oli niin tohkeissaan maksavasta asiakkaasta, että suostui sopimaan hinnan ennen kuin ymmärsi, minne olimme menossa - halvalla lähti ja kovaa mentiin. Lara Croft: Tomb Raiderin näyttämö Ta Prohm on temppeleistä ainoa luonnon armoille jätetty, ja kamppailua katsellessa oloni oli kuin Indiana Jonesilla (Laraksi mä oon vähän liian realistinen). Viidakko murskaa temppeliä alleen sellaisella vimmalla, etteivät valtavat kivenjärkäleet voi kuin myöntää kohdanneensa vahvempansa.

En olisi millään malttanut jättää lemppariani, joten alkoi jo hämärtää ennen kuin uhrasin ajatustakaan kaupunkiin paluulle. Kaikki motokuskit olivat tietenkin jo lähteneet niiltä kulmilta, joten turvauduin kojujaan purkavien kauppiaiden kuljetuspalveluun. Yksi miehistä lupasi mulle kyydin kaupunkiin, ja pääsimme hinnastakin yhteisymmärrykseen. Hän kilautti kaverilleen ja lupasi moton olevan paikalla kymppiminsan sisään. Olin niin reilu asiakas, että diilin sovittuani en hypännyt ohi ajavan motopojan tarjolla olevalle takatuhdolle. Luvattua kulkupeliä ei kuitenkaan kuulunut, ja mulle alkoi tulla tosi epämukava olo kolmen vieraan miehen seurassa keskellä ei-mitään. En tiedä, harmittiko kauppiasta sovittu hinta vai oliko hänellä pahat mielessä, mutta keskustelu sai niin ikävän sävyn, että lähetin illemmalla yläkertaan kiitosta paikalle eksyneistä ja mut tuktukiinsa pelastaneista turkkilaispojista.


Tomb Raider-fiilistelyä Ta Prohmin ykkösmestoilla

Sihanoukville (5.-9.1.)

Temppelipiljetti olisi oikeuttanut vielä kolmanteen kulttuuripäivään, mutta etelän biitsien houkutus vei voiton, joten otimme perjantaiaamuna suunnan kohti Sihanoukvillea. Bussimatkalla halki koko Kamputsean ihastelin ikkunan läpi maaseudun monia kasvoja. Emppu sen sanoi: 'Noi vesipuhvelit tuolla on ihan tosissaan upoksissa.' Onneksi ikkunalasi oli vahvaa tekoa, koska koko matkan iloisesti yhteislaulettu karaoke oli hyvin lähellä suistaa mut epätoivoiseen toimintaan.

Pelinaisina emme olleet varanneet majapaikkaa etukäteen, joten katsastimme tarjonnan perjantai-iltana ja vielä uudelleen lauantaiaamuna. Cool Banana täytti lopulta tiukimmatkin kriteerimme; bonuksena siellä oli pinkit prinsessasänkymoskiittoverkot. Biitsin baarivalikkoonkin tuli otettua tuntumaa jo ekana iltana. Meren ääreen on aina yhtä ihanaa päästä!



Lauantaina söimme aamupalaa rannalla ja jäimme lojumaan raflan tarjoamiin aurinkotuoleihin. Mulla oli ekaa päivää vahva olo ja tuntui niin ihanalta päästä uimaan, että polskuttelin vähän pidemmän lenkin. Empulle palautui elävästi mieleen Ypäjän PM-kisat, jolloin lähdin Riiviön kanssa pienelle kävelylle ja palasin kolmen tunnin kuluttua. Emppu antoi kyllä ajankäytöstäni huomattavasti hillitympää palautetta Sihanoukvillessa kuin taannoin Ypäjällä - kai ne rauhoittuu ikääntyessään. Tein vielä vatsalihastreenin hiekalla, mutta se tuntui väärällä puolella naista, ja selkäni oli karkeasta hiekasta ruvella monta päivää. Empun ilmeessä oli ehkä häivähdys voisitko-joskus-käyttäytyä-ihmisiksi-uhmaa.

Illalla kävimme kaupungilla syömässä ja toisessa raflassa - kun tota mä en syönytkään siinä ekassa - pelasimme erän shakkia. Jälkimmäisessä syöttölässä oli koko reissun parhaiten varustettu vessa: 11 rullaa paperia! Kaakkois-Aasiassa kulkiessa oppii stokaamaan taskut täyteen vessapaprua aina, kun sitä on tarjolla. Biitsillä pysähdyimme kuuntelemaan paikallispojan kitaraa ja laulua. Kuusikko porvaripenskoja Phnom Penhistä (määritelmä todistetaan myöhemmin todenmukaiseksi) pyysi meitä liittymään seuraan ja tarjoili avokätisesti alkomahoolia tarjoilijan rannalle jatkuvalla syötöllä kiikuttamien mixerien ja lihaisien ruokalajien kera. Kitaraa rämpyttävä poika oli erinomaisen laadukas jukeboksi, ja kaksi muutakin letkeää seuraa. Tytöt näkyivät, mutta eivät kuuluneet.

Olimme Empun kanssa pohdiskelleet viihdevaihtoehtoja etukäteen, ja opaskirjan kuvaus Blue Stormista oli jäänyt mieleen: 'täynnä Phnom Penhistä Sihanoukvilleen viikonloppua juhlimaan tulleita teinijuppeja'. Jo biitsillä pojat kertoivat olevansa pääkaupungin kasvatteja (ja yksi oli jonkun vähän vaikutusvaltaisemman poliitikon jälkikasvua), mutta vasta jatkaessamme tyylikkäällä tila-autolla minnekäs muuallekaan kuin Blue Stormiin oli seuramme lokerointi selvä. Baarissa tarjoilija kävi täyttämässä lasimme aina, kun pohja alkoi paistaa, ja se synkempi kaveri oli ilmeisesti henkivartija. Meininki oli kuitenkin rentoa ja poikien kanssa kiva jorata. Tytöt olivat aika nuivia, mutta se nyt ei ole mitenkään uutta millään puolella maailmaa. Selvä autokuski varustuksesta kuitenkin puuttui, joten kotimatka Cool Bananalle oli aikamoista kurvailua - siirretään osastoon en-tee-tätä-enää-ikinä-tai-ainakaan-kerro-seuraavasta-kerrasta-äidille.



Sunnuntaiaamuna Emppu lähti kaupungille pyöräilemään jo ennen kuin mä heräsin (mikä ei itse asiassa ollut kellonajan suhteen saavutus). Suuntasin rantaraflan kautta edellisen päivän uintiretkellä bongaamalleni autiolle biitsinpätkälle. Emppukin ilmaantui pian paikalle ostamansa rantapallon kanssa, ja saimme nopeasti vesilentisseuraa kaikenkarvaisista ohikulkijoista. Illalla palasimme taas meren ääreen, mutta tällä kertaa nautimme vain toistemme seurasta ja lastenboolista. Mä kävin sentään pyörähtelemässä biitsibaarin tanssilattialla parin biisin verran.

Maanantaina pakkasimme reppuihin kuusi litraa vadua, vuokrasimme pyörät ja polkaisimme 18 kilsaa Ream National Parkiin. Hupaisa opaspoika vei meidät pariksi tunniksi viidakkoon. Kiipesimme kukkulalle ihailemaan alhaalla aukeavaa merimaisemaa, katsastimme kuivan vesiputouksen, jonka ehkä ämpärillisessä vettä mä onnistuin kastelemaan kenkäni, ja rämmimme muuten vaan ryteiköissä - hauskaa oli! Opas esitteli meille vielä buddhalaistemppelin, jonka ympärillä patsastelivat kaikki sikäläisen horoskoopin eläimet. Hän yritti väittää mun olevan kana, mutta enhän mä tietenkään sellaiseen suostunut, kun tarjolla oli paljon uljaampiakin otuksia. Paluupyöräily Sihanoukvilleen oli kakkupala aamupäivään verrattuna, kun aurinko oli pudonnut puoli taivasta alemmas.



Cool Bananassa meitä odottivat aussit Will ja Ronny. Olimme pyörineet samoilla mestoilla jo Nhatrangissa ja Siem Riepissa, mutta vasta maanantaina pojat tulivat juttusille ja tarjoutuivat illallisseuraksi. Mä olin kyllä tilannut jo kotimatkalla pizzan, mutta lähdin kalaravintolaan juomaan kaljaa - kerrankin Emppu sai seafoodinsa! Jatkoimme iltaa vaihteeksi biitsillä. Halusin suklaa-banaanipirtelöä, mutta Ronnyn suosituksesta tarkensin tilaukseni paljon-suklaata-vain-vähän-banaaniapirtelöksi. Muut ottivat yhteiskannullisen Valkovenäläistä. Pirtelön hörpittyäni totesin, ettei White Russian maistu ihan samalta kuin Suomessa - kumma juttu, kun se oli aikaa sitten vaihdettu Mojitoon.

Kuala Lumpurista Adelaideen opiskelemaan muuttanut Ronny oli mielenkiintoinen tuttavuus. Hän sanoi, että mä oon kumma tyttö, kun näytän ihan enkeliltä, mutta oon sisältä tulta ja tappuraa. (Lisätään ehdottomasti listaan onnistuneimmat iskulauseet.) Öinen hiekkaranta tuntui maailman täydellisimmältä miljööltä, kun painelimme Empun ja Ronnyn kanssa vaatteet päällä mereen. Mä ja Ronny kiipesimme yhteen lahdelle ankkuroiduista veneistä. Rantaan palatessamme otimme vielä kolmisin vedenalaisen painimatsin.



Tiistaina heräsin oudon aikaisin ja jatkoin uniani biitsillä Empun ja Ronnyn seurassa. Päikkärini katkesivat siihen, että lehmä nuoli varpaitani. Ammujen lisäksi myös Will oli jossain vaiheessa pöllähtänyt paikalle. Aamupäivä oli yhtä aurinkoa, ja kävin taas kunnolla uimasilla. Aallokko oli niin kesy, että melkein nukahdin uudelleen kelluskellessani auringonpaisteessa. Paluumatkalla Ronny tuli mua vastaan, ja uiskentelimme kaksin takaisin rantaan.

Lounastimme poikien kanssa biitsillä ja lähdimme yhdessä vierailulle lapsille englantia opettavaan iltakouluun. Istuimme Willin kanssa edistyneimmän ryhmän takimmaisessa pulpettirivissä ja teimme kiltisti ääntämisharjoituksia. Emppu ja Ronny olivat päässeet vetämään alkeistunteja. Ryhmän vaihtuessa hiippailimme Willin kanssa pihan puolelle ja yritimme jututtaa lapsia lontoonkielellä. Mä voin ihan suosiolla haudata ne iänikuiset opettajaksi-haaveet, koska taisin itse oppia enemmän khmeriä kuin oppilaani englantia. Lapsukaiset olivat paljon kiinnostuneempia ratsastamaan reppuselässäni ympäri pihaa ja suihkimaan laukustani löytynyttä Offia toistensa päälle kuin kertaamaan viikonpäiviä ja värejä. Lopulta teimme kompromissin niin, että lauloimme vuorotellen jokaiselle Happy Birthdayn samalla, kun päivänsankari harjasi mun hiuksia - oli muuten upea kampaus sinä iltana.

Illallisen jälkeen suuntasimme parin baaritiskin kautta ylläriylläri biitsille ja istuimme vimppaa iltaa yhdessä haikeissa fiiliksissä. Musa oli suloista ja tähtitaivas upeimmillaan. Rannalle sytytettiin nuotio, ja paikallistyttö pyöritteli näyttävästi soihtuja pimeässä. Kun Emppu ja Will lähtivät kämpille nukkumaan, jäimme Ronnyn kanssa vielä istumaan tulen ääreen.


Tulin mainiosti juttuun enemmän tai vähemmän pyhien lehmien kanssa

Phnom Penh (10.1.)

Keskiviikkoaamuna hyppäsimme Empun kanssa Phnom Penhin-bussiin vain vuorokautta ennen lentoamme Bangkokiin, eli Sihanoukvillesta nautittiin kyllä koko rahalla. Pääkaupungissa piipahdimme rättimarkkinoilla, otimme tuktuk-saitsarin kaupungin ympäri ja söimme kahdesti samassa raflassa. Jälkimmäisellä aterialla tilasin jälkkäricreppini kaveriksi kotitekoista mansikkahilloa. Mun otsassa on varmaan suklaansyöjäleima, koska sainkin kotitekoista suklaakastiketta - mikäs siinä, molempi parempi!

THAIMAA:

Bangkok (11.-13.1.)

Torstaina lennähdimme Air Asian siivin Bangkokiin. Olin edellisiltana tinkinyt raivokkaasti tuktuk-kuskin kanssa matkan hinnasta, mutta aamulla palvelu oli niin mallikasta, että annoin kentälle päästyämme vielä tippiäkin. Bangkokin upouudelta lentokentältä kurvailimme bussilla kaupunkiin ja valkkasimme majapaikan Banglumphun parhailta backpackermestoilta.

Illemmalla otimme kaupunkia haltuun apostolinkyydillä, jokicruisella ja skytrainilla. Söimme katukeittiössä ja tappelimme myyjien kanssa Bangkokin pahatapaisimmalla nightmarketilla. Etsiskelimme pitkään baaria, jossa naisväellä olisi vaatteet päällä ja päädyimme Pina Coladalle hiphophenkiseen kadunkulmaan. Covereita ne lähinnä vetivät, mutta hyvin - sitäpaitsi livemusa on aina bonusta.


Katukuvaa thailaisittain

Perjantaina käpsyttelimme koko vanhan kaupunginpuolikkaan halki uuden puolen vetävimpään tavarataivaaseen MBK Centeriin. Meillä oli yksi ainokainen shoppailupäivä, mutta käytimme sen tehokkaasti - ekaa kertaa koko retkeilyn aikana Emppu joutui täydentämään Forexilta hakemaansa matkakassaa seinän seteleillä. Mä olin riemuissani alakerran alusvaateosaston kaikenkirjavista hepenistä.

Täälläpäin maailmaa vaatteiden sovittelu saattaa johtaa itsetunnon laskusuhdanteeseen, kun peppu ei mahdu mihinkään pöksyihin ja lahkeet/hihat ovat läpi linjan puoli metriä liian lyhyitä - ovatko eurooppalaiset mukamas lähempää sukua apinoille kuin aasialaiset? Ehkä vain mä kilometrikoipineni ja apinaindeksillä mitattuina täyden kympin käsivartineni. Sadepilvien hopeareunustunnelmissa tein elämäni löydön: Ralph Laurenin hihattomia kauluspaitoja, jotka istuivat muuten täydellisesti, mutta kiristivät rinnan kohdalta - ostin heti kaksi!


Shoppailumaratonin palkintojenjako

Emppu oli ilmoitellut etukäteen Bangkokissa tätä nykyä asustelevalle Maltan-vaihtariveljelleen Joelille meidän olevan maisemissa viikonloppuna, joten saimme perjantai-illaksi ruotsalaista herraseuraa. Söimme koko setin italialaista tarjoilevassa raflassa, mutta mä maistelin thaita! Pohjat otimme kimppakannulla Angel Kissiä hylätyn huoltsikan raunioille rakennetulla terassilla - bensapumput pönöttivät pöytien välissä.

Katsastimme kaksi yökerhoa, joista jälkimmäisessä oli parempaa musaa ja vähemmän maksullisia naisia. Joel otti välillä lepoa, mutta Emppu piti mun kanssa tanssilattian hallussa pilkkuun asti. Biletyksessä oli vimpan illan otetaan-tästä-lyhyestä-elämästä-kaikki-ilo-irti-sävy. Jo Nhatrangissa matkan motoksi oli muodostunut 'kerranhan sitä vaan eletään' kolmella kotimaisella.


Bilehileet Bangkokin yössä

Lauantaina pyörähdimme aamupuuron jälkeen Grand Palacessa. Empun kanssa oli hienoa koluta kulttuurikohteita, kun joka kivenmurikasta ei tarvinnut hakea elämää suurempaa taide-elämystä. Kun mä lähdin lennolleni, Emppu jäi vielä pariksi tunniksi kaupunkiin tekeytymään kauniiksi. Sorruin ostamaan kentältä Fazerin sinistä ryöstöhintaan, kun sitä oli mua varten sinne hommattu.

Air Asia palautti mut Singaan puolenyön paikkeilla, eikä avainkorttini tietenkään pystynyt asuntolan ulko-oveen. Yannick tuli päästämään mut sisälle ja lievitti kotiinpaluun tuskaa sanomalla ensimmäiseksi: 'Näytätpä sä hyvältä ja onpa sua ollut ikävä.' Ystävyytemme alussa sovimme, että mä puhun aina totta ja Yannick palturia.



Tel Avivista ja Adelaidesta on tullut meiliä ja tekstaria. Outoa, etten ehkä näe nyt niin tärkeiltä tuntuvia ihmisiä enää ikinä. Ronny lopetti kyllä vimpan viestinsä: 'I have faith that our paths will cross again.' Ainiinja, Lanillakin on taas ikuinen ikävä.