Käydessäni Kinabatangan-joella Sabahn-kierroksellani Mickan, Vesan ja Basilin kanssa syys-lokakuun vaihteessa, viidakkoleiriä pomottava Lan lupasi ilmoitella mulle, kun norsut lähestyvät seuraavan kerran leiriä. Yhtenä isona laumana liikkuvat elefantit laiduntavat joenrannan luonnonsuojelualueita edestakaisin ja ohittavat Lanin leirin kahdesti vuodessa. Lomaillessani vielä Antin ja Marken kanssa Kualassa, sain Lanilta viestin, että nyt olisi norsustusaika.
Saateltuani vimpat kotoväen rippeet pohjolan liikenteeseen, väänsin parissa päivässä harkkatyön, jonka deadline oli samalla viikolla ja lennähdin torstaina Sandakaniin Sabahaan. Oli huimaa olla ekaa kertaa ihan yksinäni reissussa! Toimistolla tutustuin muihin leiriin lähtijöihin, pelailin paikallispoikien kanssa korista ja yövyin Bed&Breakfastissa. Perjantaiaamuna kävimme porukalla Sepilokissa ihastelemassa puolikesyjä orankeja ennen kuin meidät haettiin viidakkoon.
Olin iloisesti yllättynyt siitä, että koko leirin vakiopoppoo muisti mut puolen vuoden jälkeen, toivotti halauksin tervetulleeksi takaisin ja kyseli, että kai mä nyt tulin jäädäkseni! Norsut olivat pyörähtäneet joenpenkalla parina päivänä juomassa ja kylpemässä, mutta kadonneet sitten ilmeisesti plantaaseille. Niinpä Lan ja siinä sivussa muutkin pojat ottivat henkilökohtaiseksi missiokseen löytää mulle elefantit viidessä päivässä.
Joka iltapäivä Lan otti viidakkoveitsen ja jonkun opaspojista mukaansa, katosi metsiin ja palasi vasta pimeän laskeutuessa. Parina ekana päivänä norsuista ei kuitenkaan kuulunut töräystäkään. Krokojen suhteen sen sijaan oli onnea; niitä näkyi aamusafareilla isoja ja pieniä. Sain loistofilmin ISOSTA krokodiilista, joka odotteli meitä joenpenkalla ja ryömi sitten hitaasti veteen. Lanin pikkuveljen Yanin mielestä tosin vasta 24-metriset krokot ovat isoja, mutta se siitä. Aamupäivisin pelailimme poikien kanssa lentistä ja futista. Yan on mun virallinen valmentaja tiellä tähtiin.
Jokisafareilla näin myös proboscis-, silver langue- ja longtail macaque-apinoita (yhden albiinonkin!), villisikoja, saukkokolmikon, mukavan kokoisia monitor-liskoja niin maissa kuin puissakin, villikissoja, kuningaskalastajia, kotkia, hornbill-lintuja (niitä isoja hassunnäköisiä) ja pythonin. Kinabatangan oli kauniimpi kuin muistinkaan, ja nautin jokaisesta auringonnoususta kuin jotkut tuttuni siitä ensimmäisestä olusesta.
Kun Lan soitti mulle tiistaina, että oonhan varmasti tulossa, hän nakitti leirissä viikon verran vierailleen brittihemmo Tigerinkin kertoilemaan, miltä tuntuu nähdä elefantit edessään - pojat siis kilauttivat mulle siinä norsuja katsellessaan! Perjantai-iltana keittiön puolella juhlimme Tigerin läksiäisiä Hard Core Borneo Style-hengessä, otimme muutamia olusia paikallispatentin avulla kertakulauksella ja kuuntelimme syksyn tunnelmiin palaillen Greendayta.
Lauantaina aamusafarin jälkeen Lan pyysi, etten lähtisi patikkaretkelle. Jäin hänen seurakseen leiriin, mutta mutisin harmistuksissani, että siellä olisi saattanut olla saumaa bongata orankeja. Lan kysyi ihmeissään, enkö muka ollut vielä törmännyt orankiin luonnossa ja totesi, että se asia on kyllä korjattava. Istuimme vähän aikaa hiljaa riippukeinussa, kunnes Lan sanoi, että nyt hänellä on aavistus ja vei mut viidakkoon. Pian pysähdyimme puun alle katselemaan, kuinka orankiäippä aterioi poikanen sylissään!
Maanantaina Lan lähti vielä aamusafarioppaaksi, tähysteli jonkun matkaa rantoja ja pysäytti veneen käskien meidät kuivalle maalle. Vasta rantatöyrään päälle noustuamme ja oikean puun alle päästyämme bongasimme ison orankiuroksen aamupalalla. Mulle siis esiteltiin koko perhe, kun kerran halusin orankeja ihastella.
Sunnuntaina leirissä oli niin vähän väkeä, että lähdimme koko poppoon voimin norsustamaan. Veneilimme joen alajuoksulle, pysähtelimme ajoittamaan jälkiä rantatöyräillä ja kävimme Lanin kanssa jalkaisin plantaaseilla kyselemässä lauman liikkeistä. Viljelmiä yritetään suojata elefanteilta sähköaidoilla, mutta shokkeihin menehtyvät lähinnä pienemmät eläimet. Norsujahti tuntui kuitenkin toivottomalta. Kun ilta alkoi hämärtää ja vettä vihmoi vaakasuoraan, luovutimme ja palasimme leiriin likomärkinä - kekseliäänä teekkarityttösenä kauhoin lämmintä jokivettä hytisevän Lanin niskaan, ja vesisotahan siitä syttyi.
Kotimatkalla ostimme kalastajilta isoja sinisiä jokirapuja, ja kokkasimme Lanin ja brittiläisen Melin (jonka ranskalainen äiti on kokki) kanssa filippiiniläistä lime-raakarapusalaattia, KFC-look-a-like-kanaa, hapanimelässä kastikkeessa haudutettuja kokonaisia rapuja ja monenmoisia lisukkeita.
Illalla, kun odottelimme Lanin kanssa villikissoja, opaspojat tulivat ilmoittamaan kuulleensa viidakosta norsujen ääniä. Yksi pojista lähti kuskiksi ja toinen tähystäjäksi, kun palasimme joelle. Keskiyön kauneus Kinabatanganin täydellisen tähtitaivaan alla. Norsujen äänet kaikuivat viidakosta. Istuimme vain hiljaa veneessä, joka keinui kevyiden aaltojen sylissä. Norsut olivat liian kaukana rannasta yölliseen etsintään, mutta selvitimme seuraavan päivän suunnan.
Maanantaina Lan lähti viimeistä kertaa viidakkoveitsineen tiedusteluretkelle ja palasi pian hakemaan koko vierasväen paikan päälle. Tavallisesti elefantteja bongataan vain veneistä käsin, mutta koska norsulauma piileskeli metsässä, meidän oli otettava apostolinkyyti mestoille.
Siellä ne sitten olivat! Ensin vastaan käveli kaksi isoa urosta. Sitten toisen puolen pusikoista aukealle tömistelivät äitinorsut poikasineen. Heitä huokaillessani yksi jykevämpi kaveri ilmestyi metsänlaitaan aivan viereeni, mutta Lan tuli väliin, ja norsu perääntyi töräytellen takaisin puiden pimentoon. Siirryimme uusiin asemiin, josta käsin ihailimme nuoria uroksia ja toisen tiimin vauvafantteja huoltojoukkoineen. Kokemus oli hienoin hetki koko vaihtarivuoteni aikana.
Tiistaina halasin hyvästit ja palasin Sandakanista JB:n kautta Singaan. Illan ikävöin viidakkoon.
Kommentit