Perjantaina aamuluentojen jälkeen neljä reppureissaajaa suuntasi paikallisbusseilla jälleen kerran Malesian rajan yli Johor Bahruun, josta taksilla lentokentälle ja AirAsian siivin Borneon malesialaisen pohjoisosan Sabahan pääkaupunkiin Kota Kinabaluun. Matkaseurana mulla oli jo aiemmin luotettavaksi ja samanhenkiseksi ystäväksi osoittautunut tanskatar Micka(24), blogistani varmasti jo tutuksi tullut Vesa(24) ja porukkaa piristämässä uudehko tuttavuus sveitsiläinen Basil(26), joka osoittautui päivien kuluessa loistotyypiksi. Pitkässä reissussa neljä kaverusta on ideaali poppookoko taksien ja majoittumisen suhteen. Nelisin on myös mahdollista pariutua tarpeen tullen tai olla välillä ihan itsekseen jättämättä ketään yksin vasten tahtoaan.
KK - pikkuruinen pääkaupunki
Kota Kinabalussa majoituimme kolmeksi yöksi kovasti suositeltuun Lucy's Homestay Backpacker Lodgeen, jossa ylläriylläri jaoimme dormitoryn kuuden muun NUS-opiskelijan kanssa. KK tuntui kotoisalta pikkukaupungilta - johtuneeko singaporelaisuudestani; Tampesteriin verraten tunnelma voisi olla toisenlainen. Perjantai-iltana söimme mun ja Mickan vaatimuksesta ihanassa italialaisraflassa ja törmäsimme sattumalta tuttuihin tanskalaispoikiin kivalla keskusaukiolla, jossa jengi kuunteli elävää musiikkia ja ryypiskeli halpaa olutta.
Lauantaina kävelimme kaupungilla ja sen laitamilla. Suoritimme viime hetken shoppailun Mount Kinabalua varten ja istuskelimme pitkään satamakahvilassa suunnittelemassa tulevaa. Olimme Mickan kanssa päättäneet lähteä reissuun ilman meikkejä ja tuoksuja, mutta hädän tullen tavaratalojen parfyymiosastojen testerit olivat onneksi lähellä. Illalla söimme jälleen naisten jyrätessä Pizza Hutissa - eläköön paikallinen ruokakulttuuri - ja pelasimme biljardia keskusaukion kupeessa. Tanskalaisetkin ilmestyivät jälleen paikalle.
Sunnuntaina matkasimme rautateitse etelään Papariin ja takaisin. Kyläpahanen ei sinänsä ollut kovinkaan kummoinen, mutta pointti olikin nauttia junamatkan maisemista. Olisimme halunneet mennä pidemmällekin, mutta rautatie oli käytössä vain Papariin asti. Kyyti oli mukavan rauhallinen ja näkymä riisipelloille kaunis. Kävelimme juna-asemalta takaisin kaupunkiin. Matkalla kiipesin puuhun ja näin aidan yli laukkakilpailun! Eksyimme myös mielenkiintoiseen ghettoon, josta kuvat kertovat oleellisen:
Mount Kinabalu (4095m) - mieletön fiilis
Maanantaina siirryimme Kinabalu Parkiin, joka on Kaakkois-Aasian korkeimman vuoren Mount Kinabalun juurelle rakennettu luonnonpuisto. Mulle kävi heti alkuun hassusti, kun olin ekaa kertaa pitkästä aikaa liikkeellä ilman reppua ja jalka vipatti kovasti juoksemaan mukavaa ylämäkeä. Kukaan muu ei oikein lämmennyt liikunnalle, joten sovimme treffit ravintolaan vähän ylempänä. Olin kuitenkin niin tohkeissani - Suomesta ei löydy sellaista kilometrien mittaista mäkeä - että juoksin kolme kilsaa ravintolan ohi. Hupsis! Paluumatkalla mukavat paikalliset tarjosivat autokyytiä, mutta veivätkin mut väärään ravintolaan. Olin kuitenkin niin nälkäinen, että söin yksin siellä ja lähdin takaisin kämpille kännyni luo. Laitoin kavereille viestin, mutta nukahdin vahingossa samantien ennen vastausta. Heräsin tuntia myöhemmin ja totesin viestin luettuani, että missasin juuri toiset treffit puoli tuntia sitten. Löysin lopulta tunnin myöhässä hitusen kireän kolmikon.
Tiistaina osallistuimme kahdelle opastetulle kierrokselle. Näimme kaistaleen sademetsää ja hyvän valikoiman orkideoja. Varmistimme seuraavan päivän huippuhyppelyn, ja mä tein ison päätöksen. Mount Kinabalulle voi kiivetä kahta kautta: yli 95%:n kävijöistä käyttämää normireittiä tai Mesilaun luonnonpolkua. Kiinnostuin Mesilausta, kun infotilaisuudessa opas kysyi, aikooko kukaan luonnonpolulle, ja jengi pudisteli totisena päätään. Aamukierroksen oppaamme kertoi kavunneensa huipulle moneen kertaan. Niinpä kysyin Mesilausta, mutta hän vain pudisteli päätään ja sanoi, että se on aivan liian rankka reitti hänelle. Koska kukaan muu ei halunnut luonnonpolulle, jouduin maksamaan yksityisen oppaan, mutta se tuntui mulle tärkeältä. Iltapäivällä tein kevyen lihaskuntotreenin - mua kiellettiin enää juoksentelemasta, heh - ja illalla pelasimme korttia takkatulen äärellä. Tilasin ruuan valmiiksi aamuksi ja menin aikaisin nukkumaan.
Keskiviikkona söin aamukuuden spaghettini ja lähdin reppu selässä matkaan. Oma oppaani oli tosi mukava, mutta muut vaikuttivat vähän huvittuneilta lettipäisestä tytöstä, joka halusi kulkea omaa polkuaan. Ilmeet olivat toisenlaisia, kun tapasimme uudelleen ylhäällä polkujen yhtymäkohdassa, ja oppaani kertoi voitonriemuisesti meidän selvittäneen Mesilaun puolessa suositusajasta. Hän ehdotti, että voisin treenata seuraavan vuoden Climbathoniin, 21km juoksukilpailuun huipulle ja takaisin. Mesilau oli ainutlaatuinen kokemus, yhdistelmä mulle vaativan tason kestävyystreeniä ja koskemattoman oloista vuoristoluontoa. Fyysinen rasitus ja mulle aivan uudenlaisen luonnon läheisyys saivat aikaan tunteen, joka oli kaikkia aistihavaintoja tärkeämpi.
Molemmat polut johtavat Laban Ratahille, jossa kiipeilijät yöpyvät ja kapuavat vasta seuraavana aamuna huipulle asti. Etenin tarkoituksella reipasta vauhtia, koska toivoin pääseväni huipulle jo samana päivänä näkemään auringonlaskun. Oppaani suostui, mutta olimme liian nopeita ja jouduimme pitämään Laban Ratahilla kolmen tunnin tauon. Odotellessani Micka, Vesa ja Basil liittyivät seuraani, mutta vain Basil halusi jatkaa mun ja oppaani kanssa ylös asti. Puimme talvitakit päälle ja lähdimme matkaan. Koin toisen vahvan vapauden tunteen, kun otimme kolmisin huipun haltuun ja katselimme auringonlaskua ylhäältä käsin. Myös paluu alas Laban Ratahille otsalamppujen valossa oli erikoinen kokemus - varsinkin, kun kenkäni luistivat märällä kalliolla niin, että välillä laskeuduin vain käsieni varassa.
Torstaiaamuna kapusin uudelleen huipulle Basilin ja Vesan seurassa - Micka totesi, että hänen ei tarvitse, jos mä menen kaksi kertaa - mutta jouduimme ohittelemaan ihmisiä ja huipulla oli ruuhkaa, Lisäksi oli niin pilvistä, että vaikka olimme ajoissa paikalla, emme nähneet auringonnousua. Söimme Laban Ratahilla ja kävelimme rauhallisesti normipolkua takaisin alas. Oli oikeastaan kivaa rupatella Mickan kanssa ja palautella lihaksia edellispäivän jäljiltä. Tapasimme vekkuleita oravia ja näimme polun varrella pienen vesiputouksen.
Poring Hot Springs - käärme paratiisissa
Heti alas päästyämme otimme minibussin kuumille lähteille. Varasimme huoneen pariksi yöksi ja päätimme testata paikalliset porealtaat jo samana iltana. Matkalla lähteille mä tallasin tietenkin paljain jaloin käärmeen päälle. Oli pimeää, mutta Vesa sanoi nähneensä, että se oli tumma ja aika pitkä. Mä tunsin, että se oli aika paksu jalkani alla ja nirhaisi nilkkaani mennessään. Palasimme respaan ja valossa huomattiin, että nilkkani vuosi verta. Niinpä mut kiikutettiin samantien sairaalaan. Matkalla oli vähän häijy fiilis, kun pahimpiin myrkkyihin kuolee kymppiminsan aikana. Sairaalassa totesivat, että ei ollut pahin mahdollinen, koska olin yhä hengissä. Sain kortisonia suoneen ja jäin pariksi tunniksi tarkkailuun. Hassua oli, että lääkäri ei tutkinut ollenkaan haavaa. Itse oon sitä mieltä, ettei se voinut olla kunnon purema ilman syviä hampaanjälkiä.
Perjantaina katsastimme paitsi kuumat lähteet (jotka olivat mun ja Mickan mielestä niin ällöjä, että kumpikaan ei mennyt kylpemään) myös canopy walkwayn - kävelyreitin riippusilloilla puiden latvojen yläpuolella - ja vesiputouksen, jossa mä uiskentelin mielelläni. Syötimme yleisöpuhelimelle paitsi kaikki omat myös muiden matkaajien ja kaikkien lähiputiikkien kolikot selvitellessämme seuraavan viikon aktiviteetteja. Lopulta onnistuimme mahduttamaan jäljellä oleviin päiviin kaiken tärkeän ja olimme valmiita suuntaamaan itärannikolle.
Kinabatangan river - villiä elämää viidakossa
Lauantaiaamuna poikkesimme vielä tervehtimään maailman suurinta kukkaa Rafflesiaa ennen kuin hyppäsimme bussiin, joka vei meidät viidakkoseikkailumme alkuun.
Kinabatangan on Sabahaa halkova joki, jonka rannat ovat parhaita paikkoja villieläinten bongaamiseen luonnossa. Huristelimme moottoriveneellä jokea pitkin leiriin, jonka toisella puolella oli pieni muinaisesta joenmutkasta syntynyt järvi. Jo menomatkalla näimme rannoilla erilaisia lintuja, apinoita ja villisikalauman poikasineen. Majoituimme leiriin kahdeksi yöksi, jolloin pääsimme neljälle (paitsi mä viidelle) jokisafarille. Leiri oli kaukana luksustasosta, mutta viihdyin tosi hyvin. Siellä oli lentisverkko, futismaalit, hyvää ruokaa ja hauskoja tyyppejä henkilökuntana. Osa oppaista oli mua nuorempia ja vain muutama puhui hyvää englantia. Mä kuuluin kuitenkin heti jotenkin porukkaan ja vietinkin enemmän aikaa henkilökunnan kuin vieraiden kanssa. Leirin toiminnasta vastaava Lan(26) oli valloittava tuttavuus.
Jokisafareilla näimme erilaisia lintuja, sammakoita ja pikkumatelijoita, laumoittain pikkuapinoita, paljon isoja apinoita joilla oli hupaisa valtava nenä, ison monitorliskon sekä pieniä ja isoja krokotiilejä. Oppaat bongasivat (pimeän aikaan taskulampun valossa) elämää rannoilta ja ohjasivat sitten hiljaa veneen kohteen luo. Koska ihmiset eivät melua tai häiritse eläimiä, ne päästävät vieraat lähelleen pitkäksi aikaa. Varsinkin isojen nenäapinoiden elämää oli hauskaa seurata aivan puiden alla. Ainoastaan krokotiilit pakenivat ihmistä, ja näimme isot krokot aina vain hetken aikaa ennen kuin ne sukelsivat jokeen. Yksi pikkukroko nökötti tyytyväisenä jokitöyräällä niin kauan kuin halusimme sitä ihailla.
Lisäksi kävimme patikoimassa viidakossa. Oppaat esittelivät puita, kasveja ja pikkueläimiä. Mielenkiintoinen kaveri oli iso toukka, jonka mahaa kutittelemalla sain sen ruiskimaan mantelintuoksuista nestettä. Löysimme orankien tuoreen pesäpuun ja saatoimme vielä haistaa niille tyypillisen hevosmaisen hajun, mutta kaikki hedelmät oli jo syöty ja orangit kadonneet. Seuraavalla jokisafarilla kuulimme orankien äänet melko lähellä viidakossa. Norsut olivat jo ohittaneet leirin ja palaavat seuraavan kerran todennäköisesti vasta keväällä; Lan lupasi kutsua mut niitä katsomaan.
Päivisin leirissä pyöriskelivät iso monitorlisko ja villisikaemo kolmen poikasensa kanssa. Sanoin Lanille, että haluaisin nähdä skorpionin, ja hän kävi hakemassa sellaisen viidakosta. Oli vekkulia antaa skorpionin vipeltää käsivartta pitkin niskani taakse ja toista pitkin takaisin kämmenelle. Lan myös kertoi, miten skorpioni tehdään vaarattomaksi, mutta en halunnut nähdä sitä käytännössä, koska skorppari ei olisi pystynyt enää tuottamaan myrkkyä ja puolustautumaan. Kaveri ei edes ollut hengenvaarallinen ihmiselle, mutta kovasti kipeäksi pistoksesta kuulemma tulee.
Vimppana iltana, kun muut olivat jo menneet nukkumaan, istuskelin vielä oppaiden kanssa terassilla. Pojat soittivat vuorotellen kitaraa ja lauloivat länsimaisia rock-hittejä - aika hyvin vieläpä. Puolenyön aikaan sammutimme leiristä valot ja jäimme Lanin kanssa odottamaan villikissoja. Lan pudotti ruokaa terassin alle, mutta ensin vain villisika tuli syömään. Lopulta kolme koirankokoista pantterikuvioista, mutta näädännaamaista villikissaa tuli leiriin. Yksi nousi jopa portaat terassille ja hyppäsi pöydälle syömään ruoantähteitä niin, että pääsimme aivan lähelle. Lan pyysi mua jäämään viidakkoon; sanoi, että voisin hevosten sijasta ratsastaa villisioilla ja norsuilla - heh.
Lanin kuvaama katti puskissa. Näimme yöllä samanmoisia leirissä.
Sepilok Orang Utan Rehabilitation Centre
Maanantaina jätimme leirin ja päätimme katsastaa orangit varmoilla mestoilla, kun niitä ei viidakossa näkynyt. Sepilokissa näimme ensin hyvän videon orangeista ja sitten itse tähdet ruokintapaikalla. Kaverit tulivat köysiä pitkin viidakosta hakemaan banaaneja. Näimme iso uroksen ja monta nuorempaa orankia. Niiden kasvot olivat aivan kuin ihmisillä ja iso äijä paini pikkuisten kanssa. Basil taisi ottaa parisataa kuvaa. Majoituimme yhdeksi yöksi Sandakaniin, joka ei ole mun ja Mickan lempparikaupunki.
Turtle Island - pikkukilpparirynnäkkö
Tiistaina suuntasimme kahdeksi yöksi kilpikonnasaarelle. Saari oli pikkuinen eikä edes kovin kaunis, mutta kilppareitahan sinne mentiin katsomaan. Ranta oli kuitenkin kiva, ja vedin bikinit päälle pitkästä aikaa. Halusin olla vähän aikaa yksin ja istuskelin hiekalla kauempana muista, kun ympärilleni ilmestyi yhtäkkiä kymmeniä vauvakilppareita, jotka kipittivät kovaa vauhtia merta kohti. Nappasin kamerani ja seurasin vastakuoriutuneita veden ääreen. Basil, Micka ja Vesa huomasivat kauempaa mun hyppelevän omituisesti tuijotellen varpaitani ja liittyivät seuraan. Näimme pikkuisten uivan ekaa kertaa elämässään!
Kahtena iltana pelasimme tuntikaupalla korttia ennen kuin eka kilppariemo nousi merestä saarelle, ja pääsimme katsomaan, kun hän laski munansa hiekkaan. Toisena iltana sain katsoa kilppariäipän kasvoja munimisen jälkeen, ja ne olivat niin kauniit. Munat kerättiin ja laskettiin suojattuun pesään hautumaan. Saimme pitää niitä kädessämme ja sitten parin päivän ikäisiä poikasia, jotka vapautettiin mereen. Kokemus kuitenkin kalpeni juuri kuoriutuneiden vauvojen mereenjuoksun rinnalla. Kysyin henkilökunnalta näkemästäni, ja he kertoivat, että joskus joku pesä jää huomaamatta. Olin kuulemma tosi onnekas, ja siltä se tuntuikin!
Semporna saarineen - snorklaten ja sukellellen
Torstaina matkasimme etelään Sempornan kaupunkiin. Painelimme suoraan Scuba Junkien toimistoon, varasimme majoituksen pariksi yöksi ja snorklaus- sekä sukellusvermeet päiväretkille. Mä olin ainoa sukeltamisesta kiinnostunut, mutta ilman lisenssiä en päässyt Sipadanille, joka on sukeltajien maailman ykköskohteita. En myöskään halunnut tuhlata kahta päivääni sukelluskurssiin vaan nähdä vedenalaisen maailman sekä pinnalta että pohjalta käsin. Niinpä ostimme perjantaiksi retken snorklaajien ykkössaarelle Sibuanille ja lauantaiksi lähelle Sipadania Mabulille, jossa muut voisivat snorklata ja mä sukeltaa kouluttajan kanssa. Illalla söimme Scuba Junkien enemmän baaria muistuttavassa ravintolassa pahinta pizzaa ikinä, jota jouduimme odottelemaan tilauksen jälkeen kolme tuntia - tuli taas pelattua korttia.
Perjantai-aamuna lähdimme moottoribotskilla Sibuanille maskit, snorkkelit ja räpylät mukanamme. Saari oli pikkuinen ja tosi kaunis. Ekalla snorklauksellani katsastin koralliriutan saaren edustalla. Sekä koralleja että kaloja oli montaa laatua, kaikkia värejä ja kokoja. Isot siniset meritähdet, korallista kasvavat metrinkorkuiset puut, hassut keltaiset hurjan pitkät kalat ja monenkirjavat kymmenien erilaisten kalojen parvet olivat komeaa katseltavaa.
Toisella puolella saarta ei ollut korallia, mutta Basil bongasi siellä kaksi kilpparia, joten mäkin lähdin niitä etsimään. Uiskentelin ylhäisessä yksinäisyydessä kunnes jähmetyin paikalleni ison kilpparin lähestyessä mua alhaalta päin. Hän tuli aivan lähelle ja katselimme hetken toisiamme silmiin. Sitten konna ui hitaasti takaisin pohjalle, ja seurailin häntä pinnalta käsin pitkän aikaa, kunnes vene tuli hakemaan mut, ja lähdimme sukeltajien kanssa merelle toiselle riutalle.
Kolmas snorklaukseni alkoi lupaavasti, kun hyppäsin jo ennen sukeltajia mereen ja törmäsin melkein heti valtavaan kilppariin. Kaveri oli kuitenkin ujoa laatua - kuten heikäläiset kuulemma yleensä ovat - ja pakeni hurjaa vauhtia paikalta. Kiertelin riuttaa, ihailin koralleja ja bongailin fisuja aikani, kunnes palasin veneelle. Sää alkoi muuttua uhkaavaksi, ja noukimme sukeltajatkin merestä. Ukkonen puhkesi ja satoi kaatamalla, kun moottorit käynnistettiin, mutta nepä eivät enää olletkaan ihan kuosissa. Niinpä pojat korjailivat tunnin verran moottoreita merellä myrskyssä ennen kuin pääsimme paluumatkalle. Illalla söimme ihanaa intialaista.
Lauantaina oli sukellusretken vuoro. Ikävä kyllä ammattilaisista oli ilmeisesti pulaa, ja mut tyrkättiin yhden kouluttajan ja kolmen aloittelijan seuraan. En edes päässyt Mabulille asti, vaan jäimme johonkin puoleenmatkaan treenaamaan. Toisaalta oli ihan hyvä kerrata perusasiat, ja päätin nauttia sukeltamisesta harmittelun sijaan. Meillä oli kahdet ilmapullot mukana, ja eka sukellus vei vain seiskametriin, mutta näin paljon jänniä juttuja. Kouluttaja osoitti mut katsomaan koloon, jossa oli hurjan iso käärmemäinen kala. Molempien ylläriksi kala tulikin ulos kolostaan ja kiemurteli aivan meidän edestä toiseen koloon - kouluttaja sanoi myöhemmin, ettei ollut ikinä ennen nähnyt sellaisen uivan. Ehkä kala ei ollut ikinä ennen nähnyt suomalaistyttöä bikineissä.
Toinen sukellus alkoi lupaavasti ja olimme jo kymppimetrissä, kun brittityttö rupesi panikoimaan, ja jouduimme palaamaan pintaan. Meillä ei ollut enää tarpeeksi ilmaa uuteen syvään sukellukseen, mutta kouluttaja lähti vielä mun kanssa etsimään merihevosia. Varsinaisia heppoja ei löytynyt, mutta näin kolme samaan sukuun kuuluvaa pillikalaa. Kouluttaja, itse asiassa koko puljun omistaja, oli tosi pahoillaan tapahtuneesta, antoi mulle rahani takaisin ja tarjosi vielä lounaan rantaravintolassa. Olisi se siis voinut paskempikin reissu olla. Ainakin nautin fiiliksestä veden alla, ja joskus mulle hankala hengittely tuntui nyt tosi helpolta.
Sain todistuksen sukelluksistani, jolloin voin täydentää lisenssini teoriakokeella ja yhdellä sukelluksella. Olisin halunnut tehdä sen sunnuntaina, mutta samana päivänä ei saa lentää. Lauantai-iltana, vimppana Sabahassa, söimme niin pahaa ruokaa suositellussa seafood-raflassa, että jatkoimme Basilin kanssa vielä intialaiseen popsimaan suklaaroteja jälkkäriksi. Istuimme pitkään kahdestaan ja juttelimme kaikenlaista. Basil tuntuu olevan fiksu ja luotettava tyyppi - ystäväainesta. Vimpan yön nukuimme perinteisen longhousen malliin meren ylle pylväiden varaan rakennetussa hotellissa - todellisissa seaside-huoneissa siis.
Tawau - taksilla ympäriämpäri ja lopulta kotiin
Sunnuntai-iltapäivän paluulento Johor Bahruun oli Tawausta, jota nimitetään Sabahan suklaakaupungiksi. Niinpä lähdimme Sempornasta aamulla ja pyysimme taksikuskia viemään meidät kaakaoviljelmille. Esitteen ja paikallisten mukaan kysymys oli suklaatehtaasta ravintoloineen ja museoineen. Sunnuntain aukiolo oli vähän epäselvä, mutta päätimme yrittää. Kohde oli kuitenkin taksikuskille melkoinen haaste. Ajelimme ympäriinsä tuntikaupalla, kyselimme tietä moneen kertaan ja kun lopulta löysimme muutaman kaakaopuun, otimme pari valokuvaa ja pyysimme taksikuskia jatkamaan lentokentälle. Tällä kertaa kuski taisi olla harmissaan, ettei halunnut käyttää mittaria, vaan sopi hinnan etukäteen.
Johor Bahrussa söimme italialaisen illallisen ja palasimme bussilla Singaporeen. Sunnuntairuuhka oli jälleen pahimmillaan, mutta olimme jo aika ovelia rajanylittäjiä ja vältimme pahimmat jonotukset. Kaatuessani vihdoin omaan sänkyyni tuntui, että olin nähnyt puolessa kuussa puoli maailmaa.
Kommentit